Kun Kaari Utrio julkaisi esikoisromaaninsa vuonna 1968, vallitsi kirjailijan mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ankaran ahdistavan ja ilottoman elämänasenteen pakko. 1950-lukulainen modernismi oli vallassa, ja kivikova 1970-lukulainen poliittisuus teki tuloaan.
– Ei hyväksytty, että ihmisellä voisi edes joskus olla hauskaa. Eskapismi oli kauhusana. Miehet kyllä saattoivat paeta arjen ahdistavuutta paukulle, mutta annas jos naiset olisivat lörpötelleet kahvilla ystäviensä kanssa saati lukeneet hauskoja kirjoja, Utrio lataa.
Kirjailijana Utriota itseään on aina kiinnostanut tarinan kertominen, ei niinkään oman sielun syövereiden luotaaminen tai maailmanparantaminen. Ensimmäiset 15–20 vuotta olivat Utriolle vaikeata kirjoittamisen aikaa. Varsinkin nuoret mieskriitikot suhtautuivat ”kirjailijattareen” nuivasti. Keksittiinpä tuolloin kuvata Utrion proosaa myös ”rouvaspornoksi”. Ylioppilaslehden kriitikko kutsui Utrion lukijoita ”tyhmiksi naisiksi, jotka repivät hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin kokoelmateoksia”.
– Minua saa kritisoida, mutta siitä en pidä, että lukijoitani halveksitaan, Utrio sanoo.
Hyi viihdettä!
Huolimatta alkuvaiheiden kritiikistä, on suuri yleisö on aina rakastanut Utrion historiallisia romaaneja. Vuodesta 1968 lähtien hänen kirjansa ovat säännöllisesti sijoittuneet Kirjakauppaliiton ylläpitämälle Mitä Suomi lukee? -listalle.
Yleinen ilmapiiri muuttui Berliinin muuri murtumisen aikaan. Ilo pääsi pois pannasta, ihmiset saivat jälleen nauraa ja pitää hauskaa, eikä aina tarvinnut surra sitä, ettei tiedostanut tarpeeksi.
– Minulle jäi silti noista ajoista sisälleni primitiivinen pelko, että suvaitsemattomuuden aika tulee takaisin. Että minulle aletaan heristellä sormea: hyi hyi mitä viihdettä, mitä sinäkin aikaasi käytät tuollaiseen raapusteluun.
Suuria tunteita henkilöitä kohtaan
Vaan mahdotonta Utrion kirjallisuutta on kutsua raapustelemiseksi. Ennen kuin kirjan kirjoittaminen alkaa, on Utrio vuoden verran tehnyt tutkimusta kirjan aiheesta, laatinut juoniselostuksia, piirtänyt erilaisia karttoja ja tutustunut henkilöhahmoihinsa.
Utrio myöntääkin olevansa äärimmäisen pedantti ja jämpti kirjoittaja.
– Käyn alati suurta sisäistä taistelua perfektionismini ja sisälläni olevan tarinankertojan riemun välillä. Jokaisen kirjan aloittaminen on vaikeaa. Historian tutkiminen on ihanaa. Siihen vaiheeseen voisi jäädä ikuisuuksiksi.
Utrio pitää erityisen paljon myös juonen suunnittelusta. Tuolloin hän kokee olevansa Jumala, jolla on kaikki valta tehdä kirjansa henkilöille mitä ikinä häntä huvittaa.
– Annan henkilöt toisillensa, erotan heidät. Sallin toisten tuntea suurta onnea siinä kun toiset tarpovat epäonnen ja tuskan syvissä soissa, Utrio nauraa.
Surullisin vaihe on kirjan valmiiksi saaminen.
– Toisinaan olen saattanut rakastua tulisesti johonkin kirjani henkilöön. On aivan kauheata haudata tällaiset henkilöt, joita kohtaan tuntee valtavia tunteita. Kirjan viimeisen lauseen kirjoittamisen jälkeen tuntuu kuin musta surma olisi kulkenut yli maan. En yhtään ihmettele, että kirjailijat sairastuvat tuolloin masennukseen.
Virheiltä ei voi välttyä
On sanottu, että fiktion tarinan on oltava mahdollinen, mutta ei todennäköinen. Vaikka historiallisen romaanin toinen puoli onkin mielikuvitusta, ei kirjassa saisi olla faktuaalisia virheitä.
– Tosin virheiden välttäminen on mahdotonta. Jokaista 1000 liuskaa kohti on noin 10 virhettä, vaikka sitä kuinka tarkistaisi ja luetuttaisi tekstiä muilla.
Utrio kertoo esimerkin. Hänen keskiaikaan sijoittuvat romaaninsa tuntuvat välillä suorastaan sinkoilevan torakoita.
– Kerran sitten eräs tutkija otti minuun yhteyttä kertoakseen, että torakat tulivat Suomeen vasta 1700-luvun lopulla, ja russakat 1800-luvulla. Minulle on äärimmäisen tärkeää kuulla virheistäni, etten toistaisi niitä. Onneksi lukijani ovat tarkkoja näiden asioiden suhteen.
Historialliset romaanit rakentuvat historiallisten faktojen varaan. Utrion mukaan romaani ei kuitenkaan koskaan saa olla historiallinen selvitys, historiallinen tarra tai jälkiviisautta.
– Tosin eihän historiankirjoitus itsessäänkään koskaan ole kirjaimellisesti ottaen faktaa. Kaikki mitä tiedämme menneisyydestä, on aina vähän sinnepäin.
Kaari Utrio luennoi Laitikkalan Kirjateltalla viime viikolla. Vuotuisen tapahtuman järjestää Pälkäneen kulttuuritoimi.
