Seminaari: Suuri Pohjan sota ja Kostianvirran taistelu pitivät kuulijat visusti sisällä hellesäästä huolimatta

Häviöön tuomittu mutta kunniakas taistelu

Sotahistoria kiinnosti pälkäneläisiä ja muualta tulevia yli järjestäjien odotusten.

Suomen Sotahistoriallisen seuran ja Pälkäneen kunnan järjestämä sotahistoriallinen seminaari viime viikon perjantaina osoitti, että historia kiinnostaa ihmisiä tosissaan.

Oli onni, että tarkoitukseen oli varattu Nuijantalon iso sali, sillä pienempään tilaan väki ei olisi millään mahtunut, ja kahvijono tukki koko talon. Oli myös mainio asia, että kahviota hoitivat Pirkan sotilaskotisisaret, joilla on vankka kokemus isojen joukkojen kahvittamisesta; seminaari pysyi hyvin aikataulussa.

Yleisö pommitti luennoitsijoita lukuisilla kysymyksillä ja kommenteilla, niin että puheenjohtajana toimivan sotahistorioitisija Jari Forsblomin piti välillä katkaista keskustelu aikataulusyistä.

Seminaari päättyi Uudenmaan Karoliinien lippumarssiin kohti urheilukenttää.

 

Voittoon vaikka väkisin

”Venäjälle Suomi oli vain pantti, jolla Ruotsi piti nujertaa”
Antti Kujala suuresta Pohjan sodasta

Sotahistoriallisen seminaarin ensimmäinen puhuja oli dosentti Antti Kujala, joka käsitteli suuren Pohjan sodan kulkua yleisesti jättäen tarkoituksella Suomen tapahtumat muille puhujille.

Kun Saksi, Tanska ja Venäjä aloittivat sotatoimet Ruotsia vastaan, kuningas Kaarle XII oli alle 20-vuotias. Hänellä ei ollut kokemusta vielä juuri mistään, mutta ylpeyttä ja yltiöpäisyyttä senkin edestä.

Sodan Ruotsille menestyksekkäät ensimmäiset vuodet lisäsivät hänen itseluottamustaan, mutta kun takaiskuja alkoi tulla Pultavan taistelusta alkaen, harkintaa ja nöyryyttä ei ollut riittävästi.

– Kaarlen olisi kannattanut ottaa enemmän mallia isästään, Kaarle XI:stä, joka oli paljon varovaisempi sotapäällikkö ja onnistui säilyttämään Ruotsin valloittamat maat Itämeren toisella puolella, Antti Kujala totesi.

21-vuotinen suuri Pohjan sota tarkoitti Ruotsille suurvalta-aseman menettämistä. Tukholmasta käsin tämä tajuttiin jo varhain ja toivottiin rauhaa, mutta kukaan ei noussut vastustamaan itsevaltiaana hallitsevaa kuningasta.

– Ilmeisesti syynä sodan jatkamiseen jatkuvista tappioita huolimatta oli kuninkaan itsepäisyys. Hänen oli saavutettava voitto jossakin millä hinnalla hyvänsä säilyttääkseen kunniansa, Antti Kujala totesi.

 

Henkiset ruoskanjäljet

”Mielivalta oli niin totaalista, että se syöpyi sadoiksi vuosiksi kansan mieleen.”
Matti J. Kankaanpää isonvihan ajasta

Toinen seminaarin puhuja oli VTK Matti J. Kankaanpää,jonka aiheena oli isonvihan aika eli venäläisten

ensimmäinen miehityskausi Suomessa Ruotsin vallan aikana. Hän kertoi myös sissipartioista ja -päälliköistä, joiden toiminta oli osa sodan ja miehityskauden historiaa.

Itse isoviha jaetaan kolmeen osaan, valtausaikaan, sotilashallinnon aikaan ja siviilihallinnon aikaan. Kaikkien niiden aikana miehittäjät asuivat Suomessa ja ottivat elantonsa kansalta.

Vieraiden ruokkimisvelvollisuuden lisäksi kansa joutui kokemaan hirvittävää terroria, ryöstelyä, väkivaltaa ja raakuutta. Omat virkamiehetkään eivät voineet auttaa, sillä heidän oli toteltava miehittäjän käskyjä, ja sen, mitä he eivät saaneet perityksi kansalta, he joutuivat korvaamaan omalla omaisuudellaan.

Ihmisrosvous oli tavallista – nuoria, naisia, jopa lapsia ryöstettiin orjiksi.

Kankaanpään mukaan isonvihan jättämät henkiset ruoskanjäljet jäivät monien sukupolvien ajaksi suomalaisten mieleen.

 

Taistelematta ei voinut antautua

”Sotajoukon kuri ja koossapysyminen pakotti Armfeltin taistelemaan.”
Aki-Mauri Huhtinen Kostianvirran taistelusta

Kolmas puhujista, Maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen käsitteli Kostianvirran taistelua sotilaallisesta näkökulmasta.

Hän totesi lyhyesti, että kenraaliluutnantti Carl Gustaf Armfelt oli Kostianvirralle tullessaan sellaisessa asemassa, että oli pakko taistella. Kuninkaan suosiman kenraalimajurin G. H. Lybekcerin johdossa ruotsalaisarmeija oli vetäytynyt keväällä taistelematta pois rannikolta ja luovuttanut ilmaiseksi Etelä-Suomen venäläisille.

Armeijan taistelutahto ja -moraali alkoi olla heikko, ja karkuruus oli yleistä. Joukko olisi hajonnut lopullisesti, jos sitä ei olisi saatu taisteluun.

– Armeijan varustus ja taidot olivat heikot verrattuna venäläisiin ja lisäksi vihollisella oli niin suuri ylivoima, että Armfeltkin varmasti ymmärsi tilanteen toivottomuuden. Mutta hänen täytyi koota joukot ja yrittää vastarintaa, ja hän teki sen kunniakkaasti, Huhtinen totesi.

Hän muistutti myös, että Kostianvirran taistelu ei ollut turha. Se oli yksi lenkki pitkässä taistelujen ketjussa, joka johti siihen, että Suomi sai autonomian ja lopulta saavutti kansallisen itsenäisyyden.

 

Tammerkosken sijasta Pälkäneelle

”Pietari Suurelle Kostianvirta oli hyvin suuri voitto.”
Tapio Korppoo

Sotahistoriallisen seuran osuuden jälkeen seminaarin ohjelmassa oli lisänumero, Aleksei Blandovin Kostianvirran taistelua koskevan tutkimuksen julkistaminen.

Tutkimuksen ovat ideoineet, kustantaneet ja kääntäneet veljekset Seppo ja Tapio Korppoo, jotka ovat viettäneet lapsuudestaan asti kesänsä Pälkäneellä. Kirjan esitteli Tapio Korppoo.

Teosta myytiin seminaarin yhteydessä, mutta siinä vaiheessa, kun ohjelma eteni sen esittelyyn, myyntipöydällä oli jäljellä vain englanninkielistä laitosta.

Seminaarin äänekkäimmät suosionosoitukset keräsi Korppoiden tuottama, venäläisen taiteilija Anna Smirnovan laatima vajaan 10 minuutin pituinen animaatio taistelun tapahtumista.

Aleksei Blandovin tutkimuksen mielenkiintoisin osa on ennen avaamaton ja julkaisematon arkistomateriaali, joka

Karoliinijoukko marssii Nuijalta kohti näytöspaikkaa rummun päristessä ja siviilien seuratessa jälkijoukkona.

valaisee aikaisemmista tutkimuksista pääpiirteittäin tuttuja tapahtumia ikään kuin sisältä päin.

Siitä ilmenee muun muassa, että suuri taistelu oli aivan vähällä osua Tammerkoskelle Kostianvirran sijasta. Sitä suunniteltiin, mutta viime hetkessä Armfelt muuttikin mielensä. Venäläiset saavuttivat Tammerkosken jo 7.10.1713, mutta ruotsalaisarmeija oli liian hajalla silloin, eikä Tampereella koskaan taisteltu osaksi jo rakennetuissa asemissa.

Tutkimuksesta selviää myös, miten säätila oikeasti vaikutti Kostianvirran taisteluun, tai ainakin, miten Armfelt halusi asian esittää. Ruotsalaiset tiesivät venäläisten suunnittelevan maihinnousua, mutta Armfelt kertoo raportissaan, että 5.10. puhalsi ankara tuuli vasten venäläisten rintamaa.

Sillä säällä Mallasveden ylitystä ei voinut yrittää, mutta yön aikana sää muuttui, tuuli tyyntyi ja nousi sankka, kuuluisa sumu. Sumu oli venäläisten toiminnalle etu mutta ei edellytys. He lähtivät matkaan aamulla kello viideltä, jolloin muutenkin oli pimeää.

Aiheesta heräsi vilkas ja mielenkiintoinen yleisökeskustelu järven ylittämisen hankaluuksista lauttojen sidostarpeisiin asti.

 

Kotiseutuhistoria on minun historiaani

Seppo Korppoo kasakka-asussa oli ainoa venäläishahmo, jota Kostianvirran taistelun 300-vuotisjuhlissa nähtiin.

Toimittajalle olisi ollut oiva paikka napata kuva kasakka-asuisesta Seppo Korppoosta myymässä Kostianvirran taistelu 1713 -kirjaa Nuijan eteisessä. Sellaista kuvaa ei kuitenkaan koskaan tullut, sillä kun seminaarin kahvitauolla pääsin lopulta ulkokautta kiertämällä eteiseen asti, myytävää ei enää ollut.

Harvoin kirja myydään loppuun ennen kuin se on ehditty julkistaakaan – Korppoon veljekset eivät osanneet arvata, millaisen kiinnostuksen heidän kirjansa herättäisi.

Vain jokunen päivä aikaisemmin oli tullut julki Seija Hirvikallion kirjoittama Myttäälän kartanon historiikki, ja luento aiheesta täytti kartanon entisen navetan viimeistä paikkaa myöten.

Sotahistoriallinen seminaari oli kaikin puolin ansiokas, ja yleisö palkitsi järjestäjät osoittamalla mielenkiintonsa. Ainoastaan yhdessä asiassa yleisökommenteissa näkyi vähäinen pettymys: Pälkäneen historiasta olisi haluttu kuulla enemmän siitä huolimatta, että Aki-Mauri Huhtinen ja Tapio Korppoo puhuivat pelkästään siitä.

Pälkäne on niin pieni paikka, että se ei helpolla jätä näkyviä jälkiä suuren maailman historiaan. Siksi meidän täytyy itse pitää huolta, että juuret eivät unohdu.

Kostianvirran taistelun 300-vuotismuiston juhlinta päättyy tähän vuoteen. Tilaa jää taas enemmän muiden aikakausien kuin 1700-luvun tarkasteluun. Ja sille näyttää olevan tarvetta – kotiseutuhistoriaa ei lueta ja tutkita pelkästään kiinnostuneesti vaan ahneesti ja intohimoisesti.

Mille tahansa on tilausta: kyläkirjoille, pienille paikallisille historiikeille, uraauurtaville tutkimuksille, jos ne koskevat omaa kotiseutua.

Heinäkuun viimeinen sunnuntai on perinteinen Pälkäne-päivä, vaikka se on viime aikoina jäänyt Kostia-tapahtuman päätöspäiväksi ilman varsinaista omaa statusta. Ilmeisesti kotiseutupäivän perinne kannattaa elvyttää, sillä pälkäneläiset haluavat nauttia omasta historiastaan ja perinteestään niin kuin kaikki, joilla on terve paikallinen itsetunto.

Muuten, Pälkäne-päivä on vanhastaan paikallinen liputuspäivä.

Ulla Sirén

Miksi Kostianvirran taistelu hävittiin?

Kaikkien Sotahistoriallisessa seminaarissa esitettyjen näkemysten perusteella näyttää siltä, että Kostianvirran tappio oli ennalta arvattava ja väistämätön. Se oli kappale Ruotsin muutenkin epätoivoista sotatietä.

Ensinnäkin koko Suomen puolustus epäonnistui. Kaarle XII piti jatkuvasti päävihollisenaan Tanskaa, joten Venäjän uhkaan ei suhtauduttu tarpeeksi vakavasti.

Ruotsalaiset uskoivat, että Suomessa on helppo pysäyttää pienelläkin joukolla mikä armeija tahansa, koska maasto oli edullinen siihen tarkoitukseen. Suomi oli hyvin luonnonesteinen, koska vesistöjä oli paljon ja teitä vähän. Apujoukkoja ei siis katsottu tarpeelliseksi lähettää.

Tieto oli kuitenkin vanhentunutta, sillä olosuhteet Suomessa olivat 1700-luvulla muuttuneet.

Emämaassa uskottiin myös, että Suomi oli niin köyhä, että vihollisarmeijan olisi mahdoton tulla toimeen siellä, kun ei ollut saatavissa tarpeeksi elintarvikkeita. Ei ollutkaan, mutta venäläisillä oli muita keinoja.

Ruotsilla ei ollut saaristolaivastoa, joten venäläinen kaleerilaivasto pääsi saariston suojassa puikahtamaan rannikolle asti, minne suuret sotalaivat eivät voineet sitä seurata. Kaleerien avulla onnistui armeijan varustaminen meriteitse – ei oltu riippuvaisia Suomen vähistä muona- ja tarvikevaroista.

Samalla kaleerit eristivät Ruotsin laivaston mantereesta, eikä yhteistä taktiikkaa maa- merivoimien kesken saatu syntymään.

Suomella ei ollut myöskään laivastotukikohtaa 1700-luvun alkupuolella. Siksi maahan oli helppo tehdä maihinnousu. Kokemuksesta kyllä opittiin, ja Viapori rakennettiin Helsingin edustalle vuosisadan puolivälissä.

Ruotsin armeija oli jo vuonna 1713 pitkän sodan koettelema ja heikossa kunnossa. Varat ja varusteet olivat vähissä, ja koska sotaväkeä oli jatkuvasti tarvinnut ottaa lisää, sotilaiden koulutustaso matala – ja monesti taistelumoraali vielä matalampi.

Kostianvirralle tultaessa rasitteena olivat Ruotsin armeijaa syyskuuhun asti johtaneen kenraalimajuri Lybeckerin taitamattomat ratkaisut ja jatkuvat perääntyminen, mikä huononsi sotilaiden taistelutahtoa entisestään.

Armfeltin sotataktiikka oli sellainen, että hän oli sijoittanut joukkoja varmistamaan muita vesistöjen kapeikkoja Pälkäneen lähiympäristöön. Joukkoja oli siis koko taistelun ajan muutaman tai muutaman kymmenen kilometrin päässä sieltä, missä niiden olisi pitänyt olla.

Arvoitukseksi jää, miksi niitä ei saatu apuun, vaikka päällikön kertoman mukaan viesti oli lähetetty.

Loppujen lopuksi venäläisten ylivoima oli joka suhteessa niin suuri, että Kostianvirran taistelu oli tuomittu häviöön jo ennen alkuaan riippumatta Armfeltin taktiikasta tai apujoukoista.  Mutta se oli yksi Suomen historian sitkeistä, moraalisesti merkittävistä taisteluista, eikä sen jälkeen tarvinnut ainakaan sotapäällikköä hävetä.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?