”Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin konkurssi vuoden 1995 lamassa masensi kaikki. Pääjohtaja Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan niin kuin sadat pettyneet asiakkaatkin. Olosuhteista johtuneiden ylivelkaisten asiaa ei juuri kukaan kansanedustaja Juhani Sjöholmia lukuun ottamatta ole tosissaan ajanut.
Laiksi muuttuminen ei enää ehtinyt pelastaa kuin pienen osan kaikkensa, usein myös perheensä, menettäneistä.
Demarit noudattivat Johannes Koskisen johdolla Mauno Koiviston lama-aikana omaksumaa tylyä linjaa, vaikka presidentin oma ylivelkaantuminen presidenttikauden jälkeen saattaisi edelleen olla mielenkiintoinen tutkimuskohde. Edesmennyt Postipankki pelasti entisen hallituksensa puheenjohtajan pulasta.”
Näin kirjoittaa Martti Huhtamäki tuoreessa Mara puhuu omiaan -kirjassa.
Presidentti lankesi samaan kuin moni muukin suomalainen noihin aikoihin. Uudesta talosta ostetun arvohuoneiston arvo romahti, mutta sitä varten otetun lainan korot ampaisivat nousuun.
Huhtamäki paljastaa kirjassaan muitakin lööppiuutisia presidenteistä. Muun muassa sen, että Urho Kekkonen esti Max Jakobsonin valinnan YK:n pääsihteeriksi.
New York Times ehti kertoa pääkirjoituksessaan, kuinka Jakobson oli nousemassa YK:n pääsihteeriksi ja Neuvostoliiton suurlähettiläs kävi Tamminiemessä kertomassa Kekkoselle, että Neuvostoliitto hyväksyy Jakobsonin valinnan.
”Kalle Kaiharin mukaan Kekkonen oli kiittänyt tiedosta ja tokaissut saman tien yksikantaan: ”Mutta Suomi ei hyväksy.” Se hype lysähti hiljalleen siihen. Jakobsonin kuningastie katkesi ennen alkamistaan. Kekkonen ei halunnut jäädä YK:n suomalaisen pääsihteerin varjoon”, Huhtamäki kirjoittaa.
Virallinen historiankirjoitus kertoo, että Kekkonen yritti junailla Jakobsonin pääsihteeriksi. Huhtamäen mukaan Jakobson ei koskaan saanut tietää, että hänen valintansa kaatui Kekkosen, eikä Neuvostoliiton kantaan.
Aitoon persoonat valtiomiesten rinnalla
Martti Huhtamäki sanoo, että hänelle on ehdotettu vuosikymmenten varrella monesti muistelmien kirjoittamista. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa itseään, vaan kohtaamistaan ihmisistä. Moni heistä nähdään kulissien takana ja uudessa kuvakulmassa.
Kirjan sivuilla vilisevät eri maiden valtiomiehet, huippu-urheilijat ja taiteilijat. Näiden rinnalle Huhtamäki nostaa myös Aitoon suuret persoonat.
– Olen viettänyt elämästä pian 50 vuotta niillä tantereilla. Olisi väärin jättää kertomatta aitoolaisista ja olla niin fiini että keskittyy vain niihin, jotka kaikki tuntevat.
Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajan asukas palauttaa Kirkastusjuhlille maineen maan vanhimpana festivaalina, vaikka yli sata vuotta nuorempi Ruisrock onkin yrittänyt omia titteliä.
”Juice Leskisen, Tapani Kansan, kestosuosikkien Eino Grönin, Reijo Taipaleen, Kari Tapion ja Kirkan jälkeen valittavat esiintyjät ovat nykyään pellavatukkaisen Jarmo Salosen varassa. Vaikka hän onkin metsäinsinööri, aivan metsässä hän ei valinnoissaan ole, eli juhlat jatkuvat ties kuinka pitkään.”
Tekstiä tulee tarvittaessa vauhdilla
Mara-kirja kertoo, että Huhtamäki on vuosikymmenten varrella nähnyt ja tiennyt paljon enemmän kuin on kirjoittanut lehteen. Joistain historiallisista hetkistä on kirjassa myös kuvia.
Kuvien ja tarinoiden tarkoitus ei ole Jyrki Hämäläisen tapaan listata ja todistaa, että kirjoittaja on tavannut paljon julkkiksia. Huhtamäki pyrkii kirjoittamaan tapahtumien ja henkilöiden taustoista.
– Kun olin aikani jarrutellut kirjahanketta, tajusin, ettei kukaan muu voi tätä kirjaa kirjoittaa, koska kukaan muu ei ole näitä asioita kokenut.
Yli 400-sivuinen opus on helppolukuinen, sillä tarinat ovat muutaman sivun mittaisia välähdyksiä vuosikymmenten varrelta. Tapahtumien avautuminen edellyttää jonkinmoista yleissivistystä. Valistuneimmat osaavat lukea myös rivinvälit.
Huhtamäki sanoo, että kirjoja syntyy vaikka kuusi vuodessa, jos on tarvis.
– Seuraava kirja olisi melkein valmiina, sillä viimeinen kuukausi meni siihen, kun kolmasosa teksteistä karsittiin pois.
1980-luvulla Huhtamäki kirjoitti kirjat Sarajevon ja Los Angelesin olympialaisista. Myös niissä hän pyrki kertomaan tarinoita urheilijoiden takaa, eikä kertaamaan kilpailujen etenemistä ja listaamaan tuloksia.
– Sarajevon kirjaa varten tein sata sivua etukäteen ja pari sataa sivua paikan päällä. Los Angelesin kirja syntyi niin, että ruuvasin paperin koneeseen, kun kisat alkoivat ja löin pisteen, kun kisat päättyivät. Kirjoitin joka ilta ensin 10–20 sivua Ilta-Sanomiin ja sen jälkeen 15–35 liuskaa kirjaan.
Taistolaisuuden lopettaja
Martti Huhtamäki nostaa kirjassaan jalustalle muun muassa Harri Holkerin. Ehkä kovimmalla kädellä kirjoittaja kohtelee Jaakko Rauramoa, joka moninkertaisti oman palkkansa ja puolitti Sanomien arvon.
Huhtamäki paljastaa myös oman roolinsa monissa historiallisissa hankkeissa. Hän kertoo muun muassa vieneensä Moskovan olympialaisten alla Neuvostoliittoon viestiä, jolla yritettiin välttää olympiaboikotti.
Kirjoittaja kertoo myös, miten unohdettu Adolf Ehrnrooth nostettiin Ilta-Sanomissa kansallissankariksi, jonka lausahduksia nyt siteerataan jokaisessa isänmaallisessa tilaisuudessa.
Huhtamäki paljastaa sekä omalla että toisten suulla kantansa taistolaistoimittajiin, joita kasvoi etenkin Tampereen yliopistolla.
”Professori Esko Salmisen, entisen IS:n ulkomaantoimittajan, kirjoittamissa kirjoissa kerrotaan asemani taistolaisuuden lopettamisessa olleen merkittävä. Otan mielelläni vastaan kunnian, etenkin kun taistelua käytiin myös suurten lehtien toimitusten sisällä.”
Suomen viimeisen huutolaispojan tarina
Martti Huhtamäen nimi nousi uutisiin Anna Tapion koulun pesukonejupakan yhteydessä. Anna Tapion säätiön pitkäaikaisen puheenjohtajan mielestä jupakka oli vaalirahakohun tapaan joutava ajojahti.
”Poliisilaitoksen kuulustelija totesi heti, ettei ole sellaista lakia, jonka perusteella lahjoitusten ja testamenttien vastaanottaminen voittoa tuottamattomalle koululle olisi kiellettyä.”
Myös kirjan koskettavin tarina sivuaa Sydän-Hämettä. Se kertoo Suomen viimeisestä huutolaispojasta, Hauhon markkinoilla Vihavuoteen myydystä Jouko Ritasta.
Pienenä hylätyn pojan kova kohtalo ja karu lapsuus eivät jättäneet jälkeään Ritaan.
”Koskaan ei katoa lapsena kovia kokeneen herrasmiehen hymy. Hän ei ole katkera mistään eikä kateellinen kenellekään”, Huhtamäki kirjoittaa.
Kirja paljastaa, miten menestyvä taidekauppias keräsi alkupääomansa: Rita laittoi maaseudun lehtiin ilmoituksia, joissa luki ”Lähetä kirjeessä kymmenen markkaa ja palautuspostimerkki ja opi soittamaan haitaria.”
Kun pettyneet asiakkaat ottivat yhteyttä virkavaltaan, mies puolustautui, ettei hän ollut luvannut opettaa ketään soittamaan haitaria, kun ei itsekään osannut, vaan kannusti vain hienoon harrastukseen.
Nasaretin valtuusto valitteli verotusta
Hulvattomin tarina kertoo kirjeenvaihdosta Nasaretin kaupunginhallituksen kanssa. Tapahtumat saivat alkunsa Seurahuoneelta, jossa iltaa viettänyt seurue valitteli lisäverojaan. Kun alettiin pohtia, kenen syytä verotus on, avuksi haettiin hotellihuoneesta löytynyt Raamattu. Se kertoo, kuinka Joosef lähti verolle pantavaksi Betlehemiin, Nasaretin kaupunkiin.
Seurue lähetti Nasaretin kaupunginhallitukselle sähkösanoman, jossa paheksui syvästi heidän tekemäänsä verotuspäätöstä, josta melkein koko maailma nyt saa kärsiä. Kuukausien päästä Seurahuoneelta otettiin yhteyttä Huhtamäkeen, sillä Nasaretista oli tullut vastauskirje.
”Yhdymme Nasaretissa teidän huoleenne. Kaupunginhallitus on käsitellyt kolmessa kokouksessaan asiaa ja toteaa äänestyksen jälkeen, että jos Nasaretissa olisi ollut jo tuolloin kommunistijohtoinen hallitus kuten nyt, mitään tuollaista vastenmielistä varojen keruuta ei olisi tapahtunut.”
Episodi huipentui kymmenen vuotta myöhemmin, kun Huhtamäki oli tuomitsemassa koripallon Euroopan cupin ottelua Tel Avivissa. Kun mies poikkesi Nasaretissa, hän sattui kaupungintalolle, jossa järjestyi tapaaminen pormestarin kanssa. ”Meillä ei koskaan ole ollut niin hauskoja ja pitkiä keskusteluita Nasaretin kaupunginhallituksessa kuin kirjeenne innostamana”, pormestari kertoi.
Kommentointi on suljettu.