Luopioisten Kirkonkylässä oli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa parin vuoden ajan kunnan vanha perunakellari paikallisen nuorisobändin treenitilana. Kyseisellä ”kämpällä” harjoitettiin toki erittäin vapaamuotoista toimintaa isommallakin porukalla, etenkin viikonloppuisin.
Kun kellari poistui käytöstä, alkoi usean vuoden mittainen jakso, jonka aikana luopioislaisnuoret kokoontuivat pääasiassa silloisen kyläbaarin seinustan puupenkillä. Tietyiksi illoiksi järjestyi harraste- ja rupattelupaikka Seuratalon pihassa olevaan rakennukseen syntyneestä nuorisotilan ja punttisalin yhdistelmästä, mutta aina se penkkikin kutsui tehokkaasti. Oli arki tai pyhä, siinä istuskeli kavereita.
– Se oli nuorten tontti. Luopioinen oli melkoinen lintukoto tuohon aikaan. Koko kylä kasvatti yksissä tuumin lapsia ja nuoria. Baarin viereisellä penkillä tai linja-autokopilla istuttiin käytännössä joka ilta. Ja suunnilleen pahinta mitä tehtiin, oli tupakointi ja omenavarkaissa käynti, Minna Enjala (s. Ruuskanen) muistelee.
– Saimme kyllä asua upeassa taajamassa. Kavereita riitti, ja kun kännyköitä ei tietenkään vielä ollut, niin aina jätettiin jollekin sana, jos oli lähdetty sovitusta paikasta jonnekin muualle.
Enjala oli muuttanut Luopioisiin Lahdesta peruskoulun neljännelle luokalle siirtyessään 1970-luvun loppupuoliskolla. Ensimmäinen kosketus tuleviin luokkakavereihin muodostui sellaiseksi kuin sopi odottaakin.
– Istuin kahden muun tytön kanssa tekstiilipuodin rappusilla, ja pojat kävivät vähän kiusaamassa. Ammuskelivat pihlajanmarjoja puhallusputkilla meitä kohti.
Puutalo hallitsi raittia
Koulusysteemin Enjala muistaa noilta vuosilta varsin joustavaksi. Hän ehti asua Holjassa ja käydä Luopioisten ala-astetta hetken. Perhe asettui kohta pysyvämmin Aitooseen, mutta koulua tyttö sai käydä edelleen Luopioisissa.
– Yläasteaikana asuimme jo Kirkonkylässä, ja sitten kuljinkin bussilla Aitooseen kouluun. Eli menivät hieman ristiin minulla nuo systeemit, Enjala nauraa.
Hän muistaa, kuinka kylänraittia hallitsi nykyisen Säästöpankin paikalla ollut vanha puutalo. Sen sekä apteekkirakennuksen välistä menevän kylätien ojaa ei ollut vielä peitetty umpeen.
– Rippikoulua kävin vanhassa seurakuntatalossa, mutta pian sen jälkeen sen tilalle rakennettiin uusi. Myös terveyskeskus rakennettiin samoihin aikoihin, Enjala hahmottelee.
– Rihkasen kaupan iäkkäitä vetäjiä pojat härnäsivät aikoinaan kyselemällä, onko myynnissä pingispallonpumppuja tai mopoihin tarkoitettuja ilmanraikastimia. Ei ole sitä kauppaa enää. Myöhemmin muitakin liikkeitä on poistunut kuvioista. Tilalle on tullut jonkinlaista käsityöläis- ja kulttuuri-imagoa, jota esimerkiksi Mikkolan navetta edustaa.
Parhaat tanssit parkkipaikalla
Jokakesäistä huvia 1970- ja 1980-luvulla olivat sekä Rajalansaaren nuorisoleirit että Aitoon Kirkastusjuhlat. Teininä alkoi veri vetää naapurikyliin, ja niihin liftattiin jonkun jo täysi-ikäiseksi varttuneen kyläläisen kyydillä.
– Keskiviikkoisin käytiin Salmentakana ja viikonloppuisin esimerkiksi Puutikkalan ja Kyynärön tanssilavoilla. Nuorison mielestä parhaat humpat oli tietenkin parkkipaikalla. Ja ajeltiinhan me yhteen aikaan Peer Güntin keikalle aina, jos bändi soitti 200 kilometrin säteellä Luopioisista.
Niin ajeltiin. Kotiinkin tuli ehdittyä yleensä viimeistään aamuviideksi. Enjalalla unet jäivät ainakin kerran hyvin lyhkäisiksi.
– Minut hälytettiin vanhainkodin keittiölle töihin pyhäaamuna seitsemäksi. Nukkumaan olin lauantai-illan reissulta päässyt neljän jälkeen, Luopioisissa vanhemmillaan ja mummullaan nykyäänkin usein vieraileva Enjala muistaa.
Hän opiskeli peruskoulun jälkeen suurtalouskokiksi Hämeenlinnassa. Sittemmin olivat vuorossa laboranttiopinnot Tampereella, mutta niistä Enjala siirtyi vuoden jälkeen Turkuun lukemaan elintarviketeknikoksi.
Marjateollisuudesta auenneen työpaikan perässä Suomussalmelle muuttanut Enjala perusti Kainuussa perheen vuonna 1995. Pian perhe muutti Turkuun, jossa odotti työ Hesburgerin koulutuskeskuksen päällikkönä. Omaa Hesen toimipistettä tuli vedettyä yrittäjänä Lahdessa joitakin vuosia myöhemmin.
– Se oli aikamoista rumbaa. Muutin lopulta poikani kanssa Järvenpäähän ja rupesin käymään kuntosalikoulutuksia ja sen sellaista. Liikuntaharrastukset alkoivat kehkeytyä ammatiksi. Vuodesta 2004 olen pyörittänyt omaa yritystä. Toimin personal trainerina ja vedän myös ryhmäliikuntatunteja. Taannoin menin uusiin naimisiin, ja asumme Hämeenlinnassa Hauhon Eteläisissä.
Uimaranta raikui hellekesänä
Luopioisissa Rajalantien varressa koulun eteläpuolella oli 1970-luvun puolivälissä vasta muutama omakotitalo. Samoihin aikoihin vanhempieni kanssa rakennutti kuitenkin moni muukin tuolle pellolle oman kodin, ja mukuloita alkoi olla noissa nurkissa melkoinen lauma.
Uimaranta oli aivan vieressä, ja kyllä siellä hellekesinä viihdyttiinkin. Alakouluikäisenä moni oppi polskimisen alkeita paitsi uimakoulun kautta, myös siinä melskeessä, kun eräs nykyinen kansanedustaja paineli huvikseen nuorempiensa päätä vedenpinnan alle.
Yläasteelle siirryttäessä oli niin rauhallisemmat kuin riehakkaammatkin vesileikit leikitty. Me Kirkonkylän kasvatit keskityimme palvomaan hiekkarannalla aurinkoa ja uimaan välillä jonkinmoisen lenkin kohti Kaijakkakiviä. Jotkut testasivat vesihiihtoa tai hyppivät viisimetrisestä tornista.
Kesätyöt eivät vielä olleet murrosikäisten riesana. Niinpä rannalla vietettiin päivän jatkeeksi iltaa ja jopa yötä. Sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan kotipihaan pystytettyyn telttaan. Hyvin usein oli kasettisoitin mukana niin rannalla kuin teltassakin. 1970- sekä 1980-luvun vaihteessa sieltä soi varsinkin rockabilly. Esimerkiksi englantilaisen Matchbox-yhtyeen kitaristin Steve Bloomfieldin soololevyn biisit raikuivat sydänhämäläisessä kesäyössä.
