Kostia-luento: Suurvaltasodassa raakuus oli valloittajan etuoikeus ja siviiliväestö vapaata riistaa

Selviytymistaistelu oli taisteluista rankin

Professori, kirjailija Aulis Aarniolle Kostianvirran taistelu on läheinen aihe muun muassa siksi, että hänen oma esi-isänsä eli taistelun aikaan Pälkäneellä.

Kostianvirran taistelun vaiheet, siihen johtaneet tekijät ja syyt Ruotsin armeijan tappioon on käyty viimeisen vuoden aikana läpi monissa eri artikkeleissa, luennoissa ja tutkimuksissa.  Niissä liikkuvat valtavat armeijat kuninkaiden määräyksestä ja sotapäälliköiden komennossa, mutta kaiken aikaa joukkojen jalkoihin jää erikseen nimeämättömiä pieniä ihmisiä, tavallista kansaa kuten me kaikki.

Professori Aulis Aarnion luento oli toinen osa Pälkäneen yhteiskoulun auditoriossa järjestettyä Valkeakoski-opiston Kostianvirran taistelua käsittelevää luentosarjaa. Aarnio puhui otsikolla ”Kostianvirta 1713. Miehet taistelivat, kansa kärsi”. Hän käsitteli aihetta ensi kerran kaunokirjallisuuden puolella vuonna 1992 ilmestyneessä  romaanissaan Kostian pappi ja sen jälkeen muu muassa näytelmissään Kostianvirta ja Tulipunainen ratsastaja.

Aarnio johdatti aiheeseen käymällä läpi suuren Pohjan sodan ja Kostianvirran taistelun vaiheet, mutta kuten hän totesi, armottomin taistelu oli sittenkin pienten ihmisten selviytymistaistelu massiivisten ja heille täysin käsittämättömien tapahtumien kourissa.

– Vuonna 1713 Pälkäneen kirkonkylä oli pikkuruinen. Asumuksia oli ehkä muutama kymmenen ja väkeä jonkin verran enemmän. 3000, 5000 tai 17 000 sotilasta olivat heidän tajunnassaan käsittämättömiä ihmismassoja, ja voi vain kuvitella, millainen kokemus oli, kun kylä jauhautui sellaisten jaloissa, hän muistutti.

Siihen katsoen on suorastaan ihme, että Pälkäne nostettiin takaisin jaloilleen ja elämä jatkui. Aulis Aarnion mukaan Kostianvirran taistelun voitto on lopultakin niiden, jotka siitä selvisivät.

– Jos minä jollekin nostan hattuani, kun kuljen tämän kirkonkylän läpi, nostan sitä niille pälkäneläisille, jotka elivät täällä vuosina 1713 ja 1714, hän sanoi.

Neljän vuoden kärsimys

Kostianvirran taistelu käytiin kolmessa päivässä. Sen jälkeen isoviha eli venäläismiehitys pyyhkäisi Pälkäneen yli ja puolustavat joukot vetäytyivät kohti Pohjanmaata ja Napueta, missä käytiin toinen ja viimeinen suuren Pohjan sodan taistelu Suomen maaperällä.

Venäläisjoukot seurasivat perässä, mutta osa jäi järjestelemään uutta hallintoa valloitettuun osaan maata.

– Seurasi neljän vuoden kärsimyksen aika, jolloin julmuus, riisto ja väkivalta pitivät ihmisiä jatkuvassa pelossa. Varsinainen isoviha päättyy vuoteen 1717, koska hallinto saatiin silloin kuntoon ja asioiden hoito alkoi olla järjestyneempää ja asiallisempaa. Miehityskauden loppupuoli Uudenkaupungin rauhaan asti oli siviileille selvästi helpompaa aikaa, Aulis Aarniokertoi.

Venäläisten terrorista ei ole olemassa paljonkaan dokumentteja. Yleisön joukosta todettiin, että esimerkiksi raiskausten seurauksina mahdollisesti syntyneitä aviottomia venäläisten lapsia ei suuremmin löydy kirkonkirjoista.

– Raiskausten määrää on mahdoton tietää, mutta selvästi niitä oli, koska niitä oli kaikkialla muuallakin. Venäläisten sotilaiden käytös oli yhtä brutaalia kuin sen aikaisten valloittajien käytös missä päin maailmaa tahansa. On todennäköistä, että papit halusivat myös suojella seurakuntalaisiaan eivätkä nöyryyttäneet hirvittävän kohtalon kokeneita naisia lisää merkitsemällä heidän häpeänsä kirjoihin, Aulis Aarnio selitti.

 

Voitetut sai ryöstää

Venäläisten valloittajien terroriteot, ryöstely, raiskaukset ja muu väkivalta ovat Pälkäneellä yhtä tuttuja kuin muullakin Suomessa.

Kun taistelu hiljeni, jäljet jäivät kyläläisten raivattavaksi. Ruotsalaisjoukkojen hirsivarustusten rekonstruktiot rakennettiin taistelupaikalla vuonna 1970.

Isoviha on kammottava sana. Siihen liitettävät raa’at ja brutaalit teot ovat nykyihmisille käsittämättömiä ainakin siihen asti, kunnes kertaa mielessään vaikkapa Hitlerin, Stalinin tai Pol Potin hallinnon aikaisia tapahtumia. Tai esimerkiksi nykyisen Syyrian kansan kohtaloa.

– Raakuuksia ei ole tarvis etsiä vuosisatojen takaa. Jos sivistys olisi tehnyt meidät paremmiksi ihmisiksi, se näkyisi jo tässä ajassa, professori Aarnio huomautti.

1600- ja 1700-luvuilla erona oli se, että valloitetun maan ja kansan riistäminen kuului tavallaan taistelijoiden palkkaan. Päällystö hyväksyi yleisesti käytännön, jonka mukaan huonosti muonitetulla palkka-armeijalla oli kyseenalaistamaton oikeus ruokaan, lämpöön, naisiin, kaikkeen mitä he saivat irti valtaamiltaan alueilta.

Ruotsalaiset – ja yhtä hyvin suomalaiset, koska he olivat samaa armeijaa – olivat kunnostautuneet siinä lajissa hekin ja jättivät mielikuvat elämään sukupolvesta toiseen.

– Eräs pohjoissaksalainen ystäväni on kertonut, että kun hän oli pieni, häntä varoiteltiin: jos et ole kiltisti, ruotsalaiset tulevat ja ottavat sinut, Aarnio kertoi.

 

Papit pitivät puolensa

Venäläiset edustivat Suomessa vierasta tapakulttuuria, vierasta kieltä ja vierasta uskontoa. Mihinkään käännytystyöhön he eivät ryhtyneet eikä ole merkkejä siitä, että heidän mukanaan olisi levinnyt Länsi-Suomeen ortodoksien uskonnollisia tapoja tai käytäntöjä.

Luterilaiset papit saivat erityisesti kärsiä venäläishallinnon aikana. Heihin suhtauduttiin julmasti, koska he edustivat valloittajille vierasta uskoa, mutta ennen kaikkea heille lankesi raskaita tehtäviä. 1700-luvulla kirkko hoiti pääosin myöhemmän kunnallishallinnon tehtäviä ja siis paljon maallisia asioita.

Kostianvirran taistelu kiinnostaa ja puhuttaa jatkuvasti. Yleisökeskustelu Aulis Aarnion luennon jälkeen kesti puoli tuntia.

Yksi kirkkoherrojen raskaimmista työtehtävistä isonvihan aikana oli miehittäjän sotaväenotto: pakko nimetä seurakuntalaisista tietty määrä miehiä lähetettäväksi Venäjän armeijaan. Tämän ihmisveron kantaminen koski monesta syystä kipeästi.

Ruotsin armeija oli jo nyhtänyt jatkuvilla sotaväenotoillaan maan lähes tyhjiin asekuntoisista miehistä, joten jäljellä oli lähinnä nuoria poikia. Heidän voimansa olisi tarvittu maan uudelleen rakentamiseen, ja sitä paitsi pelkästään inhimillisestä näkökulmasta täytyi olla tuskallista lähettää nuorukaisia raa’asti käyttäytyvän vieraan armeijan riveihin.

Muun muassa Kangasalan kirkkoherra Abraham Thuronius kieltäytyi laatimasta listaa, minkä seurauksena hänet surmattiin.

– Sen ajan papit olivat rohkeita miehiä, kunnioitan heitä. He olivat seurakuntansa puolella, professori Aarnio totesi.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?