Pari vuotta sitten kuvatussa Youtube-videossa pienkone saapuu Pälkäneen yläpuolelle. Vellu Keskinen avaa lentokoneen oven, työntää päänsä ulos ja varmistaa, että paikka on oikea. Sitten hän kiittää pilottia matkasta ja hyppää ulos.
Kypäräkameran tallentaman videon välityksellä pääsee seuraamaan, kun Keskinen kiitää ensin hetken kirkkaalla taivaalla, kunnes avaa varjonsa ja laskeutuu Onkkaalan urheilukentälle.
– Lentäjät olivat viemässä konetta Pieksämäeltä Räyskälään. Pyysin pudottamaan matkalla Pälkäneelle, ettei tarvitse körötellä takaisin skootterin kyydissä, Keskinen kertoo tempauksen taustoista.
Youtube -videoista mies on sitä mieltä, että ne välittävät väärää mielikuvaa koko lajista.
– Tuhansia hyppyjä tehneet pro-hyppääjät lataavat nettiin upeita videoita, joissa lentävät ilmojen tiellä. Videoiden katsojat luulevat, että hyppääminen on pelkkää extremeä ja mahdollista vain huippu-urheilijoille.
Laskuvarjourheilua voi kuitenkin harrastaa kuka tahansa perusterve, joka haluaa kokea uutta ja jännittävää. Maltilla ja vuosikausien harjoittelulla voi edetä niin huikeisiin hyppyihin kuin itse haluaa.
Takana 550 hyppyä
Lajin todellisuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ryhtyy ensimmäistä kertaa viikkaamaan varjoa.
– Kun puhutaan laskuvarjourheilusta, niin se urheiluosuus on se varjon pakkaaminen. Siinä tulee kesällä kuuma, kun hieroo paahteessa nailonia itseensä, Vellu Keskinen sanoo.
Varjon pakkaamista aletaan harjoitella kouluttajan valvonnassa heti ensimmäisen hypyn jälkeen. Aloittelijalla pakkaaminen vie tunnin verran. Vellu Keskinen suoriutuu urakasta vartissa. Kokemusta on kertynyt 550 hypyn verran.
Ensimmäisenä hyppykautena 2007 Keskinen ehti tehdä vain kahdeksan hyppyä. Viimeisenä parina vuonna omat hypyt ovat jääneet vähemmälle, sillä mies on kouluttanut uusia hyppääjiä. Keskinen aikoo ottaa vahingon takaisin ja lähteä talvella Espanjaan hyppäämään. Pari kertaa hän on käynyt harrastuksensa vuoksi myös Norjassa.
– Suomessa maisemat ovat pitkälti samaa metsää ja järveä, kun niitä katsoo vähän korkeammalta. Norjassa liidellään alas muun muassa vuorenrinteiden välissä, Keskinen kuvaa.
Pilviin ei voi hypätä
Lentäminen on monen pikkupojan suuri unelma. Lentolupakirja ja kone ovat tavalliselle ihmiselle liian kalliita, mutta laskuvarjohyppykurssista selviää reilulla 300 eurolla.
Joissain kerhoissa kurssin voi suorittaa viikonlopun aikana, toisissa se hoidetaan reilun viikon aikana iltakurssina. Ilmaan pääsee siis varsin nopeasti ja edullisesti.
Oppilasura kestää noin 40 hyppyä. Sinä aikana harjoitellaan itsenäiseksi hyppääjäksi erilaisten suoritusten avulla. Perusasennon lisäksi treenataan takavoltteja ja muita eksoottisempia liikkeitä. Oppilashypyt maksavat noin 25 euroa, ja hinta sisältää koulutuksen sekä hyppyvarusteet.
Lajiin erottamattomasti kuuluva odotus tuli Keskiselle tutuksi jo ennen ensihyppyä.
– Kävi vähän huono tuuri säiden suhteen. Olin joka viikonloppu kentällä kyttäämässä, pääseekö hyppäämään.
Yleensä ensihypyn pääsee tekemään heti kurssin jälkeen, mutta Keskinen sai jännätä toista kuukautta, loppuvatko sateet ja häipyvätkö pilvet.
Laskuvarjohyppääjät operoivat usein ”korpikentiltä”, joissa ei ole ilmavalvontaa. Matalalla olevat pilvet estävät silloin hyppäämisen, sillä hyppääjän pitää aina nähdä maahan. Valvotussa ilmatilassa lennonjohto varmistaa, ettei muusta ilmaliikenteestä ole vaaraa hyppääjille.
Lentäjä on hissikuski
Ilmailuharrastajat kuskaavat hyppääjiä mielellään ylös, sillä lentäjät saavat samalla kerättyä lentotunteja, joita tarvitaan, jos mielii siirtyä isompiin koneisiin. Lennot tehdään hyppääjien piikkiin, joten lentäjät ja hyppääjät elävät keskenään eräänlaisessa symbioosissa.
Hyppääjille lentäminen on kuitenkin vain välttämätön paha. He eivät ole liikkeellä päästäkseen ihailemaan maisemia koneen ikkunoista. He haluavat mahdollisimman nopeasti ylös ja ulos.
Lentäjiä kutsutaan vitsillä hissikuskeiksi. Jos hyppääjät saisivat päättää, lentäjät istuisivat hyvällä hyppykelillä ohjaimissa aamusta iltaan ja ajaisivat kaasu pohjassa ylös.
– Kerhojen lentäjät ovat osa samaa perhettä. Osa piloteista hyppää itsekin, kuten SUI ry:n pojat, jotka rakensivat Suomen hienoimman hyppykoneen. Sen lempinimi on apinahissi.
Ihanneoloissa voi ehtiä tekemään yli 20 hyppyä päivässä. Hyviä hyppypäiviä on kuitenkin Suomessa rajallinen määrä. Syksyisin säät ovat usein pilvisiä ja nuhruisia. Siksi hyppykausi päätetään suosiolla syys–lokakuulla.
Tänä vuonna Keskinen hyppäsi ensimmäiset hyppynsä jo tammikuussa. Talvella varjon varassa tulee vilu, mutta kevättalven kirkkaat päivät tarjoavat erilaisia elämyksiä. Silloin voidaan hypätä esimerkiksi järven jäälle.
Liian harvat lähtevät kentälle
Hyppääjiä pyritään kuskaamaan taivaalle täysi koneellinen, jotta bensalaskulla olisi enemmän maksajia. Aiemmin hyppypäivistä sopiminen edellytti mahdotonta puhelinrumbaa. Nykyisin apuna on internet. Netistä löytyy omat sivustot, joissa hyppääjät ja lentäjät ilmoittavat, koska ovat lähdössä liikkeelle.
Vellu Keskisestä tuntuu, että nettipalstat ovat pikemminkin alkaneet haitata hyppäämistä.
– Ennen tultiin kentälle ja hypättiin koneeseen heti kun keli kirkastui. Nyt ihmiset eivät lähde edes kentälle, kun sääennusteissa on satuttu povaamaan kehnoa keliä. Ja loputkin jäävät sohvalle, kun nettisivujen mukaan väkeä ei ole tulossa riittävästi.
Keskinen lausuu monta vähemmän kaunista ajatusta sääprofeetoista. Suomessa sää muuttuu tunnissa, mutta nettisivuilla paikkakuntakohtaista säätä arvaillaan jo toista viikkoa etukäteen. Ja sen perusteella ihmiset tekevät suunnitelmansa.
– Optimisti hyppää enemmän. Useimpina viikonloppuina pääsee hyppäämään, kun vain malttaa odottaa.
Hääkutsut harvenevat
Vellu Keskinen pitää itseään pälkäneläisenä, vaikka onkin asunut puolet elämästään Kangasalan puolella Vehoniemessä. Yhteydenpito vanhoihin kavereihin on jäänyt hyppäämisen myötä vähiin. Kavereilla alkaa olla talot ja perheet, Keskinen odottaa korpikentän laidalla, pääseekö tänään hyppäämään.
– Sosiaaliset suhteet menevät hyppäämisessä. Pari vuotta kaverit jaksavat soittaa. Kolmen, neljän vuoden jälkeen soittaminen loppuu, ja nyt ei tule enää edes hääkutsuja, Keskinen naurahtaa.
Hyppäämisen myötä on tullut uusi kaveripiiri. Se on aika vaikeasti määriteltävissä, sillä ikähaitari ulottuu 15-vuotiasta junioreista eläkeikäisiin. Mukana on monenlaisia ihmisiä roskakuskeista lääkäreihin. Toiset asustavat hyppyviikonlopun perheen kanssa hotellissa, toiset viettävät lauman kanssa pultsarielämää kentällä ja kertovat iltanuotiolla hyppyjuttuja.
Ajan tappaminen kentillä poikii levottomia juttuja ja oheistoimintaa. Hyppääjät pystyvät selvin päin humalaisten tempauksiin. Nykyisin vitsauksena se, että jokseenkin jokaisella on kypärässään kamera. Joku keksii aina kaivaa sen esille ja tallentaa tempaukset.
Ilmassa saa kuvata vasta, kun kokemusta on vähintään 200 hypyn verran. Muuten vaarana on, että hyppääjä ajautuu vaaratilanteisiin, kun kamera imee hänen huomionsa. Keskinen kuvaa sekä omia hyppyjä että toisten ilmassa tekemiä temppuja.
Vellu Keskistä kiehtoo hyppäämisen lisäksi muukin ilmailu. Varjoliidinharrastus loppui kuitenkin lyhyeen.
– Ostettiin kaverin kanssa liidin netistä. Lentopäivät jäivät yhteen, sillä lensin suoraan puuhun. Vähällä oli, ettei tarvinnut soittaa palokuntaa auttamaan sieltä alas, Keskinen kertoo.
Kouluttajalla valtava vastuu
Laskuvarjohyppääminen ei sovi malttamattomille. Harrastuksessa eteneminen vaatii pitkäjänteisyyttä.
– Kiirehtiä ei voi, muuten maahan jää monttu, Vellu Keskinen kuvaa.
Hän on kouluttanut uusia harrastajia parin vuoden ajan Hämeen laskuvarjourheilijoissa ja Tampereen laskuvarjokerhossa.
Uusien harrastajien opettaminen on samanlaista vapaaehtoistoimintaa kuin muissakin lajeissa. Laskuvarjohyppääjillä on myös oma lehmä ojassa: jos uusia hyppääjiä ei kouluteta, kentillä ei ole riittävästi väkeä, ja omakin harrastaminen alkaa kärsiä.
Kouluttajalla on valtava vastuu. Kun ”heittää” 15-vuotiaan pojan ensimmäistä kertaa koneesta ulos, kouluttajan on oltava varma siitä, että oppi on mennyt perille.
Vellu Keskinen ei usko armeijameininkiin, jossa isolle laumalle opetetaan samat temput. Hän on vakuuttunut, että yksilöllisemmällä lähestymistavalla saavutetaan parempi tulos.
Kouluttajana pääsee kokemaan kerta toisensa jälkeen ensihypyn hurman.
– Pitäisi olla joku ruisku, jolla imisi sen adrenaliinin talteen, kun hyppääjä vapisee kädet täristen ensimmäisen hypyn jälkeen.
Ihmistä ei ole tarkoitettu hyppäämään lentokoneesta. Kaikki evoluution kehittämät ja geeneihin tallennetut suojamekanismit pistävät hanttiin, kun hyppääjä on ensimmäistä kertaa astumassa koneesta ulos. Adrenaliinipiikki ja itsensä voittamisesta syntyvä huikea fiilis saavat kuitenkin nousemaan koneeseen yhä uudestaan.
Keskinen on oppinut luottamaan varjoon. Häntä ei jännitä enää silloin, kun kone on yli puolessa kilometrissä, koska siltä korkeudelta hypättäessä varjo ehtisi aueta. Matalammalla lentämisestä korkeuskammoinen Keskinen ei erityisemmin nauti.
– Esimerkiksi Vehoniemen puinen näkötorni on minulle aivan mahdoton paikka. Joskus on ollut vaikea päästä sieltä omin jaloin alas, kun joku on ruvennut heiluttamaan tornia.
Varavarjoa tarvittu kerran
Kilpahyppääjät laskeutuvat sentilleen siihen mihin haluavat ja harrastajat osaavat ohjata varjonsa metrin tarkkuudella laskeutumispaikkaan. Hyppysuunnitelma tehdään ennen hyppyä ylätuulten ja matalammalla käyvien ilmavirtausten perusteella.
Koneesta ulos loikattaessa ensin vastaan lyö koneen potkurien vaakasuuntainen virtaus. Hieman kauempana koneesta ilma alkaa kannattaa alapuolelta. Parin, kolmensadan kilometrin tuntinopeudella alas syöksyvä ihmisohjus muuttuu teräsmieheksi, joka liitää samalla vauhdilla eteenpäin.
Jos hypätään ensimmäisiä hyppyjä kilometrin korkeudesta, varjo aukeaa pakkolaukaisimella heti. Kolmesta, neljästä kilometristä hypätessä saa ensin nauttia minuutin verran vapaasta pudotuksesta, sitten hyppääjä itse laukaisee varjon.
Myös itse laukaistavassa varjossa on varmuuden vuoksi painelaukaisin, joka avaa varavarjon, jos hyppääjä putoaa tietyllä vauhdilla riittävän matalalla. Varusteiden turvallisuus onkin kehittynyt huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.
– Maailmalla on hyppääjiä, jotka ovat tehneet 10 000 hyppyä ilman että olisivat kertaakaan tarvinneet varavarjoa, Vellu Keskinen kertoo.
Hänelle itselleen on sattunut kerran tilanne, jossa päävarjo ei auennut, vaan alas piti tulla varavarjolla. Keskinen oli hankkinut uudet varusteet. Niiden ”tatti” ei toiminut kunnolla: ilmaan heitettävä minivarjo ei nykäissytkään päävarjoa auki. Keskinen tempaisi varavarjon auki.
– Sen käyttöä harjoitellaan kurssilla, ja joka hypyn yhteydessä kerrataan mielessä, mitä tehdään jos jotain odottamatonta tapahtuu.
Varavarjoa ei saa pakata itse, vaan se toimitetaan tehtävään hyväksytyn henkilön käsiin.
Kentät ovat lähellä
Vehoniemestä kertyy vajaat sata kilometriä laskuvarjohyppääjien ahkerimmin käyttämille Vesivehmaan ja Jämin kentille. Pirkkala on vieressä, eikä Uttiinkaan ole mahdoton matka.
– Tämä on oikeastaan tosi keskeinen paikka. Maassa ei ole paljon korpikenttiä, jotka sijaitsevat järkevän matkan päässä harrastajista, Vellu Keskinen sanoo.
Jokaisella kentällä toimii omat kerhonsa. Kerhot ovat kuitenkin pieniä ja tekevät keskenään tiivistä yhteistyötä. Myös erilaisia tapahtumia järjestetään yhdessä.
Hyppäämisen aloittaminen ei ole kallista, sillä kurssi maksaa muutaman satasen ja koko oppilasura kerhon välineillä. Rahanmeno alkaa itsenäisen hyppääjän lupakirjan myötä. Silloin on hankittava omat välineet. Parilla tonnilla saa käytetyn varjon, joilla pärjää jokusen vuoden. Nälkä kasvaa kuitenkin syödessä, ja uudemmat välineet nielevät kymppitonnin verran.
Alkuaikoina käytetään isoa varjoa, joka tuo hyppääjän hitaasti ja rauhallisesti alas. Keskinen pitää vauhdista, ja siksi hän on vaihtanut pienempään. Nykyisin hän kiitää vajaan sadan neliöjalan kokoisen nailonsuikaleen varassa. Pienen kuvun varassa hyppääjä tulee alas yli sadan kilometrin tuntinopeudella. Hieman ennen maan pintaa Keskinen oikaisee laskukiitoon ja tulee pehmeästi alas.
– Tykkään toki vapaasta pudotuksestakin, mutta kaikkein hienointa on se viimeinen koukku, kun syöksy käännetään maan suuntaiseksi.
”Siitä et kyllä kirjoita mitään”
Vellu Keskinen tuli reilut kymmenen vuotta sitten tutuksi Sydän-Hämeen bändikisan voittaneesta Tonkasta, jonka lyhyt ura päättyi Kirkastusjuhlakeikkaan.
– Siitä et kyllä kirjoita mitään, Keskinen sanoo.
Soittamisen lomassa hän on rakennellut studion, jossa on purkitettu muun muassa kangasalalaisen perinnerockpumppu Roadracersin levyjä.
– Älä kerro siitä mitään, muuten kaikki aika menee nuppia vääntäessä. Tutut kyllä tietävät, että voin äänitellä talvisin, kun ei pääse hyppäämään.
Sähköposti kulkee edelleen Ralph-piirtäjä Riku Tuusan kanssa perustetun Verkonpunojat -yrityksen nimellä.
– Koodaus oli villien nörttivuosien hommia. Siitä et ainakaan mainitse mitään.
Lukion jälkeen Keskinen on ehtinyt kirjautua useampaankin kouluun. Hän on opiskellut muun muassa valokuvausta ja ottanut Jennin Aholan mallitoimiston kuvia.
– Jotain rättejä ja messuja olen kuvannut. Se on osin sellaista pakkopullaa; teen keikan jos siitä maksetaan tarpeeksi ja vaihdan sitten rahat lentokonebensaan.
Edes hyppäämisestä mies ei suostu helpolla puhumaan.
– Saa taas baareissa kuulla, että mikä sä luulet olevasi.
Kotistudiolla pölyttyy rivi kitaroita. Keskinen tekee selväksi, että puoleentoista vuoteen niihin ei ole tullut koskettua. Hän soittaa rumpuja auralaisen Heikki Parviaisen perustetussa Ne Puupäät -kokoonpanossa. Siitä Keskinen on valmis puhumaan, sillä Parviaisen kanssa soittaminen ja biisienteko on pitkästä aikaa hauskaa.
Kuuntele:
- Tonka-demo (n. vuosi 1999): Tonka: Kauriin kääntöpiiri
Katso:
Kuva: Mauri Väistö – Utti
