Aholan tilan uusi aika: Lehmä numero 1 syntyi heinäkuussa 2010

Sarkasen Huomen

Sarkasen Huomen on ensimmäinen Aholan tilalla tulipalon jälkeen syntynyt eläin.

Sarkasen Huomen.

Ruokailijoiden rivi täydentyy, kun kiskoilla ruokintapöydän yläpuolella kulkeva kelkka pudottelee tuoretta rehusekoitusta lehmien eteen. Isoja päitä työntyy esiin, ja sopuisa rivistö alkaa pistellä poskeensa heinästä, herneestä, mäskistä ja viljasta tehtyä seosta.

– Tämä on muuten Sarkasen Huomen, Jaakko Ahola esittelee yhden lehmän rivistöstä.

27. heinäkuuta 2010 syntyneen vasikan korvassa on numero yksi. Se aloitti uuden ajan Sarkasissa Padankoskella.

Huomen oli ensimmäinen vasikka, joka tilalla syntyi sen jälkeen kun tulipalo tuhosi tammikuussa 2010 uuden navetan ja koko karjan.

Sinä kesänä Aholan perheen ruokamaito lypsettiin Huomenen äidistä. Varsinainen maidontuotanto käynnistyi syyskuussa 2010. Huhtikuussa 2011 starttasi palaneen navetan paikalle rakennetun uuden navetan ensimmäinen lypsyrobotti ja saman vuoden heinäkuussa toinenkin.

 

Toivo selvisi ainoana palosta

Inkeri Ahola ja Toivo-kissa, joka oli ainoa tulipalosta selvinnyt eläin.

Inkeri Aholan sylissä kieriskelee ainoa palosta selvinnyt eläin. Kissan nimi on kuvaavasti Toivo.

– Luultiin, että se on kolli, kunnes se alkoi tehdä pentuja, Jyrki Ahola kertoo.

Kissa oli tammikuussa 2010 niin pieni, että oli sisällä talossa, eikä muiden kissojen tapaan navetassa hiirijahdissa. Sen ansiosta Toivo selvisi räjähdysmäisesti levinneestä tulipalosta.

Isäntä Jyrki Ahola oli käynyt kohtalokkaana yönä ennen nukkumaanmenoa navetassa. Silloin mitään ei ollut vielä vialla. Kun vajaata tuntia myöhemmin kotiin tullut poika Heikki havaitsi palon, navetta oli jo ilmiliekeissä.

Uuden navetan vieressä on muistokivi. Sen kylkeen on kaiverrettu 145 tulipalossa kuolleen eläimen nimet.

Ilmanvaihtokoneen moottorista alkunsa saanut palo sytytti katon uretaanieristeen, ja navatta täyttyi nopeasti myrkyllisestä kaasusta. Pari hengenvetoa riitti tappamaan lehmät. Ne kuolivat niille sijoilleen.

– Se lohduttaa hieman, etteivät eläimet joutuneet kärsimään tai palaneet hengiltä, Inkeri Ahola sanoo.

Tulipalo oli tiukin paikka hänelle ja tyttärelle Elinalle. Jyrki Ahola sen sijaan vannoi jo savuavilla navetan raunioilla, että samalle paikalle nousee uusi.

 

Lehmien määrä tuplaantui

Navetan tuloilma otetaan avonaisista seinistä. Ne aukeavat ja sulkeutuvat automaattisesti lämpötilan mukaan.

Inkeri Ahola myöntää, ettei olisi vajaa neljä vuotta sitten uskonut, että nyt ollaan tässä.

Palaneessa navetassa oli tehty hommia reilut kolme vuotta. Kokemusten perusteella uuteen osattiin tehdä joitain muutoksia ja parannuksia. Lypsävien eläinten määrä tuplaantui. Palossa tuhoutuneessa navetassa lehmiä oli 67, nyt niitä on 145.

Palaneessa navetassa oli varauduttu kahteen lypsyrobottiin. Uuteen niitä hankittiin heti kaksi.

3100 neliön navetta on noin 700 neliötä palanutta suurempi.

– Neliöt on käytetty tehokkaammin, mutta eläinten tilojen osalta väljemmin Jyrki Ahola sanoo.

Uusi navetta rakennettiin vanhan paikalle. Palaneesta rakennuksesta voitiin hyödyntää ainoastaan salaoja- ja lieteputket sekä palosta ihmeen kaupalla säilynyt rehusiilo.

Uuden navetan lehmämäärä kaksinkertaistui, vaikka rakennus on vain 700 neliötä palanutta suurempi.

– Maanmittaaja lukitsi kiinnepisteet ja kierteli sitten suunnitelmaa hetken aikaa ruudulla, kunnes sai sen sovitettua paikalleen. Se mies tienasi kyllä palkkansa. Vanhalla tekniikalla tehtävä olisi ottanut ainakin viikon, Jyrki Ahola sanoo.

Pojat häärivät isännän apuna rakennusprojektissa. Heikki touhusi rakennuksella, Jaakko hoiti hankintoja. Tytär Elina puolestaan alkoi yhdessä Inkerin kanssa haalia eläimiä navettaan.

– Olisimme olleet raatoja, jos olisimme yksin yrittäneet hoitaa kaiken, Jyrki Ahola myöntää.

 

Jalostustyötä vakuutus ei korvaa

Vaikka hiiri pysyy Jyrki Aholan käsissä, mies ei enää yritä opetella kaikkea navetassa hyödynnettävää tekniikkaa.

Jyrki Ahola kiittelee, että vakuutusyhtiön kanssa asiat hoituivat hyvin. Se häntä tökki, miten jotkut laitetoimittajat, jopa viranomaiset suhtautuivat vakuutusyhtiöön: ajateltiin, ettei hinnalla ole väliä, koska maksajana on vakuutusyhtiö.

– Me kaikkihan ylimääräiset kustannukset maksamme korkeampina vakuutusmaksuina.

Vuosikymmenten ajan tehtyä menestyksekästä jalostustyötä vakuutus ei kuitenkaan korvannut. Lehmän tilalle hankittiin uusi lehmä, ei sukupolvien ajan jalostettua huippulehmää.

Tilaa kohdannut traaginen palo nostatti kollegoiden keskuudessa myötätuntoa. Aholoille jopa lahjoitettiin eläimiä aina Tervolaa myöten.

Jalostustyökään ei häipynyt kokonaan savuna taivaalle.

– Eri sukupolvissa on jo 38 palaneiden lehmien jälkeläistä. Meiltä myytyjen emien tyttäriä ja alkioita palasi kotitilalle, Inkeri Ahola kertoo.

Kaikesta huolimatta omilta tuntuvat vasta eläimet, jotka ovat syntyneet omassa navetassa.

 

 Osa hiehoista myydään jo

Lantarobotti kiertää navetan kuudesti päivässä ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin.

Aholat hankkivat uuteen navettaan eläimiä hieman yli tarpeen, sillä oletuksena oli, että osasta jouduttaisiin luopumaan. Vaikka eläimiä tuli yli sadalta tilalta, eläinaines ei kuitenkaan ollut heikkoa.

– Yhdestäkään lehmästä ei ole tarvinnut luopua sen takia, ettei sitä pysty robotilla lypsämään, Jyrki Ahola sanoo.

Robottia pelkäävän lehmän kanssa ei voi harjoitella kovin monta kertaa, sillä rikki potkittu ohjauskamera maksaa tuhansia euroja.

Parissa vuodessa uuden navetan toiminta on saatu siihen malliin, että jalostustyö voi jatkua. Heikoimmista eläimistä voidaan luopua ja hyviä ominaisuuksia periyttää seuraaviin sukupolviin.

Jalostuksessa ei haeta pelkästään suurinta mahdollista tuottoa, vaan myös lehmän rakenteen tulisi olla mahdollisimman hyvä. Työ on hidasta. Vie vuosia ennen kuin sen tuloksista saadaan nauttia navetassa.

Uutta navettaa käynnisteltäessä kaikki hiehot jäivät omalle tilalle. Nyt osa menee jo myyntiin. Eläimet eivät kuitenkaan käy kovin hyvin kaupaksi, sillä pienet tilat lopettelevat ja isoilla navetat ovat täynnä. Myöskään Venäjän vienti ei vedä, sillä rajan takana säikähdettiin Ruotsista levinnyttä karjatautia.

 

Vapaan lehmän maitoa

Lehmät nauttivat harjakoneen hieronnasta.

Pihattonavetassa vallitsee seesteinen ilmapiiri.

Pääosa navetasta on tuotannossa olevien lehmien aluetta. Ne loikoilevat, syövät ja lypsävät silloin kun haluavat ja siellä missä haluavat.

Vaikka eläimet saavat kulkea vapaasti, niille tulee omat mieltymyksensä. Joku ei esimerkiksi suostu kuin lempirobottinsa lypsettäväksi.

Kesäaikaan lehmät saavat viettää osan päivästä ulkona. Suurin osa eläimistä haluaa pihalle heti kun ovet aukeavat.

– Minä en voinut kesäaikaan kulkea ollenkaan uloslaskuaikaan tällä seinustalla, muuten kaikki alkoivat saman tien kerääntyä ovelle, Inkeri Ahola nauraa.

Kohta poikivat eläimet on siirretty pienempään osastoon. Siellä tarkkaillaan myös eläimiä, joilla on terveysongelmia tai jotka eivät vielä osaa mennä itse robotille.

Äskettäin syntyneet vasikat ovat alkuun omissa karsinoissaan, kunnes siirtyvät vanhempien joukkoon opettelemaan talon tavoille.

 

Robotti tuntee lehmät

Pihattonavetassa lehmät käyvät lypsyllä silloin kun haluavat. Lypsyrobotin portilla jonottaa usein jo seuraava lehmä.

Kun pihattonavetan arki pyörii, kaikki käy tasaisesti ja raukeasti. Pientä jonoa syntyy ainoastaan lypsyrobotille ja harjakoneelle.

Eläimillä on autuas ilme, kun hitaasti pyörivä harja hieroo niitä.

– Tutkimusten mukaan harjakone lisää jopa maidon tuotantoa, Inkeri Ahola kertoo.

Vastapoikineet lehmät käyvät lypsykoneella jopa neljästi päivässä. Lypsykerrat vähenevät sitä mukaa kun maidontulo hiipuu. Keskimäärin eläimet käyvät lähes 2,5 kertaa päivässä lypsettävänä.

Lypsyrobotti tunnistaa automaattisesti sisälle astuvan lehmän. Ennen lypsyä utareet tutkitaan ja pestään.

Robotti tunnistaa tulijan kaulapannasta. Kone tietää, paljonko eläimen pitäisi lypsää ja paljonko sille säännöstellään täysrehua.

Jotkut herkkusuut haluaisivat houkutusrehua koko ajan. Ne jonottavat robottiin kerta toisensa jälkeen, vaikkei se anna uutta annosta eikä lypsä juuri lypsettyä lehmää, vaan patistaa eteenpäin takapuoleen puhaltavalla ilmavirralla.

 

Huoltomies tulee kolmessa tunnissa

Uuden navetan myötä Aholat joutuivat opiskelemaan mahdottoman määrän uutta tekniikkaa. Vaikka palanut navetta oli vain muutaman vuoden ikäinen, siinä ajassa järjestelmät olivat ehtineet muuttua.

Jyrki Ahola sanoo, ettei vanha mies edes yritä opetella kaikkea kerralla. Laitteet otettiin vähitellen käyttöön.

Myös labradorinnoutaja Kerttu halusi kuvaan Inkeri, Jyrki ja Jaakko Aholan kanssa.

– Nuorilla on helpompaa, koska he ovat pelanneet uuden tekniikan kanssa lapsesta alkaen.

Numerotiedustelusta löytyy Aholalle puolen tusinaa kännykkänumeroa. Isännän ja emännän taskussa on kuitenkin vain yksi luuri. Lopuista ei vastaa kukaan, sillä ne ovat lypsyrobotin ja muiden laitteiden liittymiä.

Laitteet viestittävät toiminnasta ja häiriöistä automaattisesti. Joku kertoo asiansa puhesyntetisaattorin avulla.

Tietoa kulkee toisinkin päin, sillä koneita voidaan ohjata puhelimen tai tietokoneen ruudulla.

Nykyaikaisessa navetassa verkon pitää olla kunnossa. Esimerkiksi lantaa siivoavalle robotille reitit määritetään bluetooth -yhteyden kautta kannettavalla tietokoneella.

Robotti kiertää navetan kuudesti päivässä. Se pudottelee lannan ritilöiden läpi ja pitää tilat siisteinä. Välillä laite käy lataamassa itsensä ja lähtee sitten uudelle kierrokselle.

– Se tietää aika lailla kolahommia, kun lantarobotti joskus on epäkunnossa, Jyrki Ahola kertoo.

Lypsyrobottia on vaikeampi korvata. Vaikka robotteja on rinnakkain kaksi, kumpikaan niistä ei voi olla kovin pitkään poissa pelistä. Siksi huolto tulee kolmessa tunnissa paikalle, oli sitten arki tai pyhä, yö tai päivä. Osan hommista korjausmies pystyy hoitamaan etänä tietokoneen kautta.

 

Netti ja läppäri tulivat navettaan

Eläimet syövät päivässä 10 000 kiloa rehua. Se sekoitetaan suuressa sekoittimessa.

Nykyaikaisella tilalla tarvitaan talikon ja ruuvimeisselin lisäksi nettiä ja läppäriä.

Jotkut vanhan polven isännät vierastavat uutta tekniikkaa. Silloin on jokseenkin mahdoton pyörittää nykyaikaista tilaa.

Vaikka hiiri pysyy Jyrki Aholan kädessä, kaikkia automaatteja ja robotteja hän ei yritäkään ymmärtää.

Lanta- ja lypsyrobottien lisäksi arkeen kuuluvat muun muassa automaattinen ruokinta, valaistus ja ilmanvaihto. Kun ilmanvaihdon automatiikka saadaan toimimaan, navetan sivuseinät aukeavat ja sulkeutuvat lämpötilan mukaan.

Lämmitystä pihattonavetassa ei ole, sillä satoja kiloja painavat 39-asteiset lehmät tuottavat mahdottomasti lämpöä.

Rehu kulkee hihnoja pitkin automaattisesti lehmien eteen.

Nollakelin tuntumassa sivuseinät ovat vielä lähes auki. Ilma poistuu kattohormien kautta.

Jyrki Ahola olisi halunnut sellaiset palaneeseenkin navettaan, mutta sitä rakennettaessa edellytettiin koneellista ilmanvaihtoa. Se koitui lopulta navetan tuhoksi, sillä palo sai alkunsa ilmanvaihtokoneesta. Palovaroittimet olivat vaatimusten mukaiset, mutta ne eivät ehtineet pelastaa eläimiä ja rakennuksia.

Varoitinjärjestelmä imee kaiken aikaa navetasta ilmaa, jota näytteenottolaitteet analysoivat. Palaneessa navetassa oli kaksi palovaroitinlinjaa, nyt niitä vaadittiin kolme.

– Navettaosaajat loppuvat, mutta rahastajat lisääntyvät, Jyrki Ahola kritisoi.

Jokainen kallis vempain lisää huoltotyötä, ja laitteilla on tapana kallistua, kun ne tulevat pakolliseksi tai tuen piiriin.

 

Tila siirtymässä 12. sukupolvelle

Myös labradorinnoutaja Kerttu halusi kuvaan Inkeri, Jyrki ja Jaakko Aholan kanssa.

Aholoiden navetassa on 145 lehmää. Kaikkiaan eläimiä on noin 280.

Syyskuu oli hiljainen, sillä silloin poiki vain viisi lehmää. Normaalikuukausina syntyy 10–15 vasikkaa.

Tavoitteena on, että lehmät poikisivat tasaisesti pitkin vuotta. Siihen ei ole vielä päästy, vaan tammikuulle ajoittuu ruuhkaa. Silloin poikii reilut 20 lehmää. Ruuhka periytyy siitä, että uuden navetan eläimet on hankittu samoihin aikoihin.

Pihattonavetta on muuttanut koko tilan arkea. Pitkälle automatisoituun navettaan ei ole pakko lähteä kukonlaulun aikaan, ja päivän askareet voi ajoittaa tasaisemmin koko päiväksi.

Navettaan on muodostunut omat vastuualueet: isäntä hoitaa eläimille appeet, emäntä vaihtaa kuivikkeet. Jos kaikki toimii kuten pitääkin, kaikki hoituu kahdestaan.

– Kolmas tuo vähän pelivaraa, Inkeri Ahola sanoo.

”Lapsityövoiman” ansiosta ulkopuolisia työntekijöitä ei tarvita. Myös lapsille on syntynyt omat toisiaan täydentävät erikoisalansa. Agronomiksi opiskeleva Elina hoitaa jalostuksen ja keinosiemennyksen. Metsäkonekuskiksi lukenut Heikki vastaa konehommista ja huolloista. Lisäksi hänellä on yritys, joka kalustaa navetoita. Osan viikkoa MTK:n järjestöagrologina toimivalta Jaakolta sujuu tuotannon suunnittelu ja navetan pyörittäminen. Perheen nuorin tytär Johanna opiskelee Kouvolassa ja auttaa tilan töissä aina tarvittaessa.

Osaaminen perustuu siihen, että lapset ovat saaneet tehdä pienestä pitäen. Tavoitteena on, että 12. sukupolvi ottaisi vuodesta 1632 viljellyn sukutilan hoitoonsa vuonna 2015.

Tieto lasten jatkohaluista oli myös tärkein syy, joka sai tragedian jälkeen rakentamaan navetan uudelleen.

Inkeri Ahola vitsailee olevansa lehmähullu, joka on saanut kasvaa navetassa. Pitkälti samalla tavalla omat lapset oppivat tilan askareisiin, ja nyt navetalla pyörii jo seuraavaakin polvea. Elina rakensi lapsista ensimmäisenä kotitilan maisemiin, ja toinen lapsenlapsi kastettiin juuri.

Jaakon, Heikin ja Elinan on tarkoitus muodostaa maatalousyhtymä, joka jatkaa tilan pitoa. Kolmen lapsen yhtymän perustaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

– Meille voitaisiin myöntää luopumistuki, jos kaksi lasta puolisoineen jatkaa tilaa. Mutta sellaista vaihtoehtoa pykälät eivät tunne, että tilan pitoa jatkaa kolme lasta ilman puolisoitaan, Jyrki Ahola päivittelee.

Kaikilla lapsilla on sellaiset ammatit, että he voivat halutessaan tehdä töitä myös tilan ulkopuolella.

Vanhemmat vinoilevat lupautuneensa rengiksi samalla palkalla kuin lapsetkin ovat häärineet heidän apunaan.

– Olen yrittänyt jakaa seuraavalle polvelle kaikki mitä luulen tietäväni. Mutta pojat katselevat koneelta paljon sujuvammin esimerkiksi ruokintakäyrät, Jyrki Ahola sanoo.

 

Miljoona maitokiloa vuodessa

Ison navetan pyörittäminen on melkoisten materiaalivirtojen hallintaa. 50 kiloa päivässä lypsävä lehmä juo lämpimänä päivänä 250–300 litraa. Eläinten suuhun häviää päivässä 10 000 kiloa rehua. Tällaista ruokamäärää ei enää heitellä ja kärrätä käsin, vaan ainekset nostellaan traktorilla suureen sekoittimeen, josta rehu kulkee hihnoja pitkin lehmien eteen.

Karkearehut viljellään pääosin itse, mutta viljan Aholat ostavat naapureilta. Muut appeen komponentit ajetaan rekkakuormittain pihaan. Aamulla on tullut 18 tonnia mäskiä ja seuraavaksi tulossa on samanlainen rypsikuorma sekä myöhemmin sata tonnia juurikkaan tuoreleikettä.

Aholan tila ylitti viime vuonna ensimmäistä kertaa miljoonan kilon merkkipaalun, joten logistiikkaketjun on toimittava myös toiseen suuntaan.

Vielä maitoa enemmän syntyy lantaa. Se kerätään kahteen suureen säiliöön ja levitetään multaavalla koneella, jonka avulla ravinteet saadaan takaisin peltoon suoraan kasvin juurelle.

Tilan heinämaat nielevät paljon lietettä. Kolme säilörehusatoa tuottava peltohehtaari tarvitsee vuodessa 30 kuutiota lietettä, jotta ravinteita on riittävästi.

– Maata ei voi pettää kuin yhden vuoden, Jyrki Ahola sanoo.

Lannan varastointia ja levitystä säädellään muun muassa ympäristöluvassa, jonka Aholat joutuivat tulipalon jälkeen hakemaan uudelleen.

– Jos sen olisin sen tiennyt, olisin hakenut heti paloyönä jostain yhden lehmän, ettei toimintaan olisi tullut katkosta, Jyrki Ahola vakuuttaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?