Pienen Suomen jouduttua Ruotsin ja Venäjän valtataistelun kohteeksi 1700-luvun alussa Pälkäneellä käytiin Kostiavirran taistelu. Mielenkiintoni heräsi, mitä hengellisiä lauluja laulettiin 300 vuotta sitten. Tarkasteluni pohjana olen käyttänyt Helluntaiherätyksessä Hengellisiä Lauluja-kirjaa, joka sisältää paljon vanhoja virsiä.
Kristinusko ja ensimmäiset hengelliset laulut sekä virret tulivat suomeen vuonna 1155 Suomen ollessa Ruotsin vallan alla. Sen toi englantilainen piispa Henrik yhdessä kuningas Erikin kanssa. Vanhimmaksi suomalaiseksi virreksi sanotaan Henrikistä kertovaa latinankielistä hymniä.
Kristinusko levisi ensin Länsi-Suomeen. Myöhemmin myös Venäjän suunnasta, mutta se ei saavuttanut suomalaisia niin hyvin kun lännestä tuleva. Turkuun ja Viipuriin perustettiin 1200–1400-luvuilla luostareita, joiden yhteydessä oli kouluja. Kouluissa opetettiin kirkkolauluja. Opiskelijapojat toimivat laulajina messuissa ja rukoushetkissä. He ansaitsivat opiskelurahoja kiertämällä kesäisin maaseudulla kesäisin laulamassa palkkiota vastaan. Nykyäänkin joulunaikana esitettävä ”Tiernapojat ”on lähtöisin 1600-luvulla.
Kirkkolauluun liittyviä dokumentteja on säilynyt aina 1100-luvulta saakka. Keskiaikaista aineistoa on säilynyt käsin kirjoitettuina kokoelmina. Martin Luther käänsi Raamatun saksaksi ja loi samalla saksankielen. Luther kirjoitti 1500-luvulla useita virsiä, josta tunnetuin on Jumala ompi linnamme. Jaakko (Jacobus) Finno suomensi sen vähän myöhemmin. Luther keksi ajatuksen seurakunnan yhteislaulusta. Aikaisemmin kirkoissa olivat laulaneet vain kuorolaiset. Merkittävin Wittenbergissä Martin Lutherin aikaan opiskellut suomalainen oli Mikael Agricola, joka vietti siellä vuodet 1536–1539. Hän toimitti sittemmin suomeksi useita kirjoja, muun muassa vuonna 1544 rukouskirjan, jossa julkaistiin ensimmäisen kerran suomenkielisiä virsiä painettuna.
Agricola käänsi monia virsiä saksasta suomeksi ja kirjoitti niitä itsekin. Mittavin käännöstyö oli Uuden testamentin suomennos vuodelta 1548. Näin syntyi myös suomenkieli Mikael Agricolan toimesta.
Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan teki Jacobus Petri Finno (Jaakko Pietarinpoika Suomalainen). Hän syntyi vuonna 1540 ja kävi koulua Turussa. Opiskeli myös Wittenbergissä ja Rostockin yliopistossa, sekä toimi koulumestarina ja lehtorina Turussa. Hän sai ruotsin kuningas Juhana 3:lta tehtäväksi kääntää muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Finno piti muun muassa virsikirjaa tarpeellisena kirjana, rukouskirjan ja katekismuksen ohella. Ensimmäinen suomalainen virsikirja lienee painettu vuonna 1583.
Kirja myytiin nopeasti loppuun, eikä siitä todennäköisesti koskaan otettu toista painosta. Joitakin osia kirjasta on säilynyt. Finnon virsikirja ei ollut jonkun jo olemassa olleen virsikirjan käännös, vaan se on koottu useista lähteistä. Osa virsikirjan 101virsistä on Finnon itsensä kirjoittamia. Muutamia käännöksiä hän sai Agricolan teoksista sekä muista kirjoista. Finnon kääntämiä virsiä oli 60, suurin osa oli ruotsista, kymmenkunta saksasta ja muutamia latinasata käännettyjä.
Sen ajan virsikirjassa oli vahva raamatullinen ja opetuksellinen aines. Vuosien saatossa osa Finnon virsistä on karsiutunut, mutta nykyisessä virsikirjassa Finnon virsiä on vielä jäljellä 35. Hengellinen Laulukirja sisältää Finnon suomentaman Lutherin tekemän Jumala ompi linnamme virren.
Vuonna 1605 ilmestyi toinen virsikirja, jonka toimitti Turun lähellä Maskun seurakunnan kirkkoherra Hemminki Henrikinpoika Maskulainen. Uuteen virsikirjaan tuli 141 virttä lisää, eli 242 virttä. Raamattu-, sekä psalmi- ja evankeliumivirsien osuus kasvoi runsaasti. Samoin lisääntyivät ruoka- sekä aamu- ja iltavirret.
Suurin osa virsistä oli käännösvirsiä. Hemminki oli lahjakas runoilija, niinpä 19 virttä on hänen tekemiään. Nykyisessä virsikirjassa on 29 Hemmingin virttä. Hengellisessä Laulukirjassa on yksi Hemmingin suomentama virsi: ”Jeesuksen muisto ihana”.
Vuonna 1621 myös Viipurin piispa Olavi Elimaeus julkaisi virsikirjan. Ruotsissa oli 1690-luvun alussa pantu alulle virsikirjan uudistaminen. Samalla päätettiin, että suomenkielinen virsikirjakin täytyy uudistaa. Tämä virsikirja oli toisella tavalla virallinen kuin aiemmat, koska se tehtiin ruotsin kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä. Kuningas myös hyväksyi kirjan.
Vuonna 1701 ilmestynyt virsikirja tunnettiin nimellä:” Uusi Suomenkielinen Wirsi-kirja” ja myöhemmin vanha virsikirja. Siihen voi tutustua internetissä hakusanalla ”Vuoden 1701 virsikirja”. Lähes kaikista psalmeista tehtiin virsiä, joita oli 81. Myös Raamatun eri kertomuksista käytettiin myös virsien aiheina. Näin lukutaidottomatkin oppivat Jumalan sanaa.
Virsikirjaan otettiin myös ensimmäinen lastenvirsi, joka tehtiin 1600-luvulla. Meille kaikille tuttu Suvivirsi tehtiin ruotsissa vuonna 1692. Se lisättiin suomalaiseen virsikirjaan, ja sitä on laulettu 1700-luvulta asti, niin Ruotsin kuin Suomenkin koulujen päättäjäisissä.
Säkeistöjä sen ajan virsissä oli paljon, jopa 20.
Lukutaidon lisääntyessä virsikirjasta tuli kansankirja. Kirkkoveisuun lisäksi sitä käytettiin kotihartaudessa.
Hengellisessä Laulukirjassa on 31 laulua 1500–1600-luvuilta, ja 300 vuotta sitten laulettuja virsiä kirjassamme on kaikkiaan 46. Seurakunnan laulutaitoon ja -tapaan alettiin kiinnittää huomiota 1700-luvulla. Korvakuulolta veisanneille kanttoreille alettiin asettaa vaatimuksia. Laulun kohentamiseksi palkattiin myös lukkareille apulaisia. Seurakunta saattoi veisata niin antaumuksella, että saarnavirren lisäksi se lauloi spontaanisti 2 tai 3 virttä lisää.
Vanhassa luterilaisuudessa saarnaa edelsi tavallisestikin Pyhän Hengen avuksi huutaminen.
Vuonna 1702 julkaistiin virsikirjaa varten yksiääninen sävelmistö nimellä Yxi Tarpeellinen Nuotti-Kirja. Siinä oli kuitenkin paljon virheitä ja seuraava nuotein painettu sävelmistö julkaistiin vuonna 1850.
Käsinkirjoitetuista nuottikokoelmista tunnetuin oli tehty muun muassa Kangasalla vuonna 1623. Nuotit olivat silloin yksirivistöisiä.
Virsiteksti ei käynyt yleensä yksiin painetun sävelmän kanssa, mikä pakotti kanttorin muutenkin sovittamaan virsisävelmiä. Sama virsi voitiin laulaa jopa naapuriseurakunnassa täysin eri tavoilla. Melodian väljyys antoi myös seurakuntalaisille mahdollisuuden vapaaseen rytmitykseen ja varsinkin kirkon herätysliikkeille tyypilliseen ”niekutteluun”. Joskus virrenveisuusta syntyi kilpailuja, kuka laulaa parhaiten. Useat tällaiset laulut jäivät elämään perinteenä, joita ilmaistaan toisintoina eri paikkakuntien nimen mukaan, esimerkiksi toisinto Nivalasta ja muilta paikkakunnilta.
Yleensä virsiä sanoitti ja sävelsi papisto: lisäksi virsien sanoja tekivät ja käänsivät myös muun muassa Elias Lönroth ja monet muut sen ajan kirjailijat. Myös niin sanotut suuret keskiajan klassisen musiikin säveltäjät kuten Bach ja Händel, sävelsivät hengellisiä lauluja ja virsiä. Bach sävelsi muun muassa tunnetun Matteus-passion, joka pohjautuu Raamatun tekstiin Kristuksen kärsimyksestä.
Suomen Evankeliumiyhdistys perustettiin 1800-luvulla ja siltä ilmestyi Hengellisiä lauluja ja virsiä -kirja, josta myös helluntaiherätys otti paljon lauluja Hengellisiä Lauluja -kirjaan.
Helluntaiherätys tuli Suomeen noin 100 vuotta sitten ja oma laulukirja ”Helluntailauluja” ilmestyi vuonna 1912. Sen kokosi Gerhard Smidt. Myöhemmin ilmestyi ”Herramme tulee ”laulukirja, ja nyt käytössä olevasta Hegellisestä Laulukirjasta lauletaan muun muassa Vapaakirkossa ja Pelastusarmeijassa.
Hengellinen Laulukirja siis sisältää paljon virsiä. Virret ovat näin luoneet vankan pohjan yleisesti hengellisiin lauluihin. Kuten huomaamme hengellisillä lauluilla on ollut suuri merkitys jumalanpalveluksiin ja eri hengellisiin tilaisuuksiin.
Leena Kuikka
