Kun isosisko ja pikkusisko joulukirkkomatkan tekivät

Perhe jouluaterialla Lovensalon Tiitolan alapirtissä 1940- ja 1950-lukujen taitteessa

Jouluyö vuonna 1948 oli myrskyinen. Saarikylien Lovensalossa tuuli riisti oksia puista ja huojutti tien varren sähkötolppia. Maa oli kauttaaltaan musta, ja jossakin pimeydessä Roine iski vihaisia aaltoja päin rantaa.

Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset kahden tytön lähteä keskenään joulukirkkoon. Mutta Lovensalon Tiitolan tyttäret olivat päättäneet tehdä sen, sillä oli tiedossa, että Järvisen Arvo naapurista lähtisi viemään saarikyläläisiä maitoautolla Kangasalan kirkkoon.

Vanhempi siskoksista, Hanna-Liisa oli jo 14-vuotias, joten vanhemmat uskalsivat uskoa 5-vuotiaan Marian hänen mukaansa. Kaikki kahdeksan veljeä jäivät mieluummin lämpimään kotipirttiin kuin pyrkivät moiseen hurjaan matkaan.

 

Mennään kun kerran kyyti on

Lovensalo on Roineessa lepäävän saariryhmän takimmainen ja ainoa Pälkäneen pitäjänrajan sisäpuolella oleva kylä. Ennen henkilöautoilun yleistymistä se oli työlään matkan päässä sekä Pälkäneen että Kangasalan keskustasta. Jokainen kirkonkylällä käynti vaati järjestelyä.

Kun jouluvalmistelut Lovensalon Tiitolassa aloitettiin, ei voitu olla varmoja edes siitä, kumpaan kirkkoon jouluaamuna mentäisiin, ja kuinka moni sinne pääsisi lähtemään.

– Pälkäneen kirkkoon pääsi talvitietä hevosella, jos oli kantava jää. Muuten Kangasalan kirkko oli helpomman matkan päässä, Hanna-Liisa, nykyisin Anttila muistelee.

Lovensalosta ei lähdetty kuin kertomuskirjoissa kulkuset helkkyen ja kyläläisten kanssa kilpaa ajaen. Kirkkomatka riippui monesta tekijästä, kuten oliko Roine vahvassa jäässä vai ei ollenkaan jäässä, tai oliko autokyytiä saatavissa.

Sota-aikana, kun paljon hevosia oli rintamalla, vaihtoehtoja oli niukasti kelillä kuin kelillä, ja myöhemminkin jouluaamun kyyti oli usein sattumasta kiinni.

– Arvo Järvinen oli itsenäinen yrittäjä, joka omisti kuorma-auton. Hän ajoi sillä maitoa ja muuta rahtia, mutta henkilökuljetuksia varten lavalle laitettiin penkit: laudat pukkien päälle. Hienoa se oli, kun oli kirkkokyyti luvassa, joten kyllähän meidän sinne piti päästä, Hanna-Liisa Anttila nauraa.

 

Pimeää tietä kylmään kyytiin

Kotoa piti lähteä tallustelemaan ennen viittä aamulla, sillä Tiitolasta oli kilometrin kävelymatka auton lähtöpaikkaan. Oli säkkipimeää, ja tuuli oli riipinyt sähkö- ja puhelinlankoja maahan. Ne, jotka olivat pysyneet tolpissaan, pitivät pelottavaa ulinaa, ja metsä vinkui ja valitti yhä tuulen kourissa. Tihrutti vettä ja maa oli musta ja märkä, valmis imaisemaan voiman jokaiselta siihen osuvalta valonsäteeltä.

Tiitolan siskoksilla ei ollut edes sitä yhtä valonsädettä. Isosisko piti pienempäänsä tiukasti kädestä ja yritti pysyä pimeässä tiellä.

– Minulle tuli välillä kauhun tunne, kun ajattelin, että joku sähkötolppa voi olla kaatunut ja sotkeennumme lankoihin. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maitolaiturille, mistä kiipesimme kuorma-auton lavalle rakennettuun koppiin, hän kertoo.

Auton lavalla istuttiin selkä menosuuntaan päin. Lautakoppi oli peräpäästä auki, joten siitä näki ulos sen verran kuin pimeällä tiellä oli mahdollista nähdä. Ikkuna-aukkoja ei ollut eikä mitään valonlähdettä, mutta tyttöjen pelko hävisi samalla kuin tien yksinäisyys.

– Kuulimme tuttuja ääniä ja pääsimme aikuisten keskelle lämpöiseen rakoseen istumaan. Auto pysähtyi vielä muutaman kerran, ja kaikki sovitettiin istumaan. Kirkon luona laskettiin alas puurappuset, joita myöten väki tuli autosta. Vasta silloin näimme tuttuja kasvoja, Hanna-Liisa Anttila muistelee.

 

Enkeli vilkutti valomeressä

Kirkkoon sisään astuminen oli unohtumaton elämys. Siihen aikaan kuului asiaan, että kirkkoon lähdettiin juhlapuvuissa, ja vaikka tytöillä olilämpimät päällysvaatteet, kylmä oli ehtinyt tunkea niiden läpi matkan aikana.

Kangasalan kirkko. Piirros Päivi Mansikka-aho.lämpimät päällysvaatteet, kylmä oli ehtinyt tunkea niiden läpi matkan aikana. Lämmin, valaistu kirkko kirkkaine kynttiläkruunuineen muodosti huikaisevan vastakohdan maitoautokyydille.

– Valoa tulvi joka paikasta ja katto oli kuin taivaan kansi. Vaikka olen monia kirkkoja sen jälkeen nähnyt, en koskaan unohda tätä lapsuuden kokemusta. Seurakunta veisasi ja urkujen mahtava ääni kaikui kirkossa. Alttaritaulun yläkulmassa oleva valkoinen enkeli tuntui vilkuttavan meille, Hanna-Liisa Anttila kuvailee.

Vähitellen lämpö ja onnellinen helpotuksen tunne alkoivat raukaista. Urhea pieni Maria, jolla oli takanaan koko jouluaaton jännitys, aikainen herääminen yöunilta ja pitkä matka ulkona kylmässä, nukahti hetkeksi kirkonmenojen aikana.

Isosisko sen sijaan nautti joka hetkestä, kunnes loppuvirsi oli veisattu ja oli aika pakkautua uudestaan maitoauton lavalle tuttujen kyläläisten kanssa.

Paluumatkalla maito-auton peräluukusta alkoi jo häämöttää hitusen vaaleneva taivas, ja perillä näki hyvin kävellä viimeisen kilometrin kotiin, missä veljet, joilla oli ollut illalla lupa valvoa niin pitkään kuin jaksoivat, alkoivat vasta heräillä.

Nuorimmat kömpivät juhlapuvuissaan esiin kuusen alta, minne oli jouluyöksi levitetty vällyjä, sillä joku lapsista halusi aina mielellään nukkua siellä alapirtiksi kutsutun ison tuvan lämmössä.

 

Kaikkein onnellisin aamu

Joulupäivän hartautta Lovensalon Tiitolassa. Keskellä urheat siskokset Hanna-Liisa ja Maria.

Äiti oli jouluaamun kunniaksi keittänyt kaakaota, jota ystäväperhe Ruotsista oli lähettänyt, ja jota tarjottiin vain pyhäjuomana. Sen kanssa saatiin tuoretta varikoisleipää ja sen päälle possurullaa tai isän jouluksi savustamaan lammasta.

Aamupala maistui tytöille retken jälkeen, ja sitten oli edessä koko ihana joulupäivä. Silloin ei menty kylään eikä vieraita poikennut taloon, oltiin vain perheen kesken. Välttämättömien töiden lisäksi ei tehty mitään askareita, vaan aikuisilla oli aikaa hiljentyä yhteiseen hartauteen, lukea, istuskella takkatulen loisteessa ja seurailla pienimpien touhuja.

Pikku Marialla oli kiire hoitamaan rakasta Birgitta-nukkeaan, joka oli saanut ”joulupukinsairaalassa” uuden ihon sahajauhoilla täytettyyn kangasvartaloonsa ja uudet kauniit vaatteet. Mutta sen verran joulukirkkomatka oli uuvuttanut viisivuotiasta, että hän ennen pitkää ryömi vuorostaan kuusen alle Birgitta kainalossaan ja nukahti sinne.

Häntä ei häirinnyt, vaikka pikkupojat pitivät aikamoista meteliä puisilla ”räpättimillään”, joita vanhimmat veljet olivat tehneet joululahjoiksi. Työnnettävissä räpättimissä on kolopyörä ja siihen kiinnitettynä päre, ja niiden viehätyksen ymmärtävät luultavasti parhaiten juuri pienet pojat.

Ei silti, varhaisen aamun seikkailu väsytti isoasiskoakin.

– Minä kiipesin yläkertaan. Olin saanut ikioman huoneen sen jälkeen, kun vaari eli äidin isä oli kuollut. Tietenkin se oli surullista, mutta iloitsin kovin omasta huoneesta, jossa joululahjat odottivat. Olin saanut jopa kaksi kirjaa. Onnellisena minäkin nukahdin vähäksi aikaa joulukirkon valomeri silmissäni, Hanna-Liisa Anttila kertoo.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?