Viulunrakentaja: Jaakko Mäkelän 70-vuotisjuhlakonsertissa soivat Kukkian rannalla rakennetut huippuviulut

Stradivarin jäljillä

Simo Vuotisto (vasemmalla) on innoissaan konsertista, jossa hän pääsee esittelemään Jaakko Mäkelän viuluja.

– Tämä on yksi parhaista viuluistani, Jaakko Mäkelä sanoo.

Luopioislainen viulunrakentaja odottaa mielenkiinnolla, mitä mieltä pian paikalle saapuva Simo Vuoristo on soittimesta. Mäkelä toivoo rehellistä palautetta rakentamistaan instrumenteista. Sitä irtoaa viulisteilta turhan harvoin. Ihan hyvä -kommenttien perusteella on vaikea tehdä seuraavasta soittimesta vielä parempi.

– Sanon viulun hankkijoille aina, ettei soitinta tarvitse ottaa, jos se ei miellytä. Mutta vain yksi soitin on palannut takaisin. Tai sekin vaihdettiin toiseen viuluun, joka oli sopivamman kokoinen isolle soittajalle, Mäkelä kertoo.

Italialainen Antonio Stradivari teki parhaat viulunsa 70 vuoden kypsässä iässä. Tästä saattaisi päätellä, että Kukkian rannalla rakennetaan parhaillaan suomalaisia klassikkosoittimia. Mäkelä nimittäin saavutti 70 vuoden rajapyykin joulun alla.

Simo Vuoristo keksi, että juhlan kunniaksi pitää järjestää konsertti, jossa päästään kuulemaan mestarin soittimia. Tilaisuutta ei kuitenkaan ahdettu muutenkin tapahtumia täynnä olevaan joulun aikaan, vaan siirrettiin suosiolla helmikuulle.

Mäkelän viuluja soittava Vuoristo esiintyy Luopioisten seurakuntakeskuksessa 2.2. kello 16 alkaen. Kangasalan kanttori Matti Huomo säestää häntä pianon ja urkujen kanssa.

Luvassa varsinainen viulumusiikin best of -konsertti. Ohjelmassa on muun muassa Bachin, Vivaldin, Händelin, Kuulan ja Järnefeltin kauneimpia viulukappaleita.

– Nyt keskipisteenä ovat musiikin lisäksi soittimet. Odotan iltaa innolla. Olen kerran aiemminkin järjestänyt Norjassa vastaavanlaisen konsertin, jossa esiteltiin viulunrakentajan soittimia, Vuoristo kertoo.

 

Joka viulu soi eri tavalla

Simo Vuoristo testasi Jaakko Mäkelän viuluja, joilla hän konsertoi Luopioisissa sunnuntaina 2.2.

Simo Vuoristo on saapunut Turusta Luopioisiin. Tarkoituksena on valita konserttia varten neljä huippuviulua. Jaakko Mäkelä on poiminut mukaansa muutaman ehdokkaan, joita Vuoristo kokeilee konserttisalina toimivassa seurakuntakeskuksessa.

Viulisti on innoissaan kuin pikkupoika. Hän tarttuu hellästi soittimeen ja lurittelee sillä hetken aikaa, kunnes käy seuraavan soittimen kimppuun.

Mäkelä seuraa tarkasti, kun vuorossa on hänen tuorein viuluunsa. Se on tehty Antonio Stradivarin mallin mukaan.

Luopioislainen soitinrakentaja on päässyt tarkastelemaan paria italialaismestarin 300 vuotta sitten rakentamaa viulua, joita myydään nykyisin miljoonilla euroilla.

– Stadivariukset ovat ammattimiehen pikkutarkkaa työtä. Soittimen osat on soviteltu niin, että puun syyt jatkuvat viulun kyljen suuntaisesti myös kannessa, Mäkelä kertoo.

Simo Vuoristo huomaa nopeasti, että luopioislaisen viulunrakentajan uusin soitin on erityinen.

– Tämä soi lyyrisemmin kuin tuo edellinen.

Vaikka viulut tehdään samalla tavalla samoista materiaaleista, jokainen soitin on yksilö ja soi hieman eri tavalla. Vuoristo havainnollistaa eroa ja soittaa samat trillit vuorotellen eri viuluilla.

Äänissä on selvä ero. Toinen soi soitin pehmeästi, toinen resonoi ja potkaisee vahvemmin.

Myös makuja on monia. Sekä soittajilla että kuuntelijoilla on omat mieltymyksensä, ja siksi eri viulujen paremmuudesta on vaikea löytää absoluuttista totuutta.

 

Voitto Stradivari-kilpailusta

Jaakko Mäkelän valmistamia viuluja.

Simo Vuoriston mielestä Excelillä ei ole käyttöä, kun viuluja arvioidaan. Viuluja ei saada paremmuusjärjestykseen niin, että annetaan arvosana äänen väristä, voimakkuudesta, kantavuudesta sekä muista ominaisuuksista ja lasketaan pisteet yhteen.

Vuoristo luottaa esteettiseen elämykseen ja kokemukseen, jota on mahdotonta kuvailla sanoin. Hänelle viulu on kokonaisuus, ja oikeastaan vain työn jälki on selkeästi mitattavissa.

Vuoristo on joskus toiminut viulunrakennuskilpailun tuomarina. Silloinkin hän luotti elämykseen: viuluja soitettiin yksi kerrallaan ja siirreltiin rivissä toistensa edelle ja taakse niin kauan että järjestys oli oikein.

Myös Jaakko Mäkelällä on kokemusta viulunrakennuskilpailuista, sillä hänen soittimensa ovat niittäneet mainetta kansainvälisissä kilpailuissa. Kovin saavutus on Italian Cremonassa järjestetyn maailmankuulun Antonio Stradivari -viulunrakennuskilpailun voitto. Mäkelän viulu valittiin soinniltaan parhaaksi. Yleisessä sarjassa, jossa äänen lisäksi arvioidaan soittimen ulkomuoto ja rakenne, irtosi toinen sija. Mukana oli pari sataa viulua eri puolilta maailmaa.

Mäkelä ei osallistu kilpailuihin palkintojen vuoksi, vaan kehittääkseen ammattitaitoaan. Kilpailujen kansainvälinen tuomaristo antaa objektiivista palautetta käsityö, ääni- ja soitto-ominaisuuksista.

 

Kuulemme viulua heijastumana

Luopioisten seurakuntatalo on toimiva konserttipaikka, Simo Vuoristo sanoo.

Simo Vuoristo aikoo viedä mukanaan muutaman viulun, joista hän valitsee kuhunkin kappaleeseen parhaiten sopivan instrumentin. Edessä on aikamoinen urakka, sillä hänen on soitettava kappaleet läpi jokaisella viululla ja erilaisilla jousilla. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen sävellys soi toistakymmentä kertaa.

Soittimen lisäksi myös tila ja sen akustiikka vaikuttaa siihen, miltä viulu kuulostaa.

– Itse asiassa emme kuule viulun ääntä, vaan seinistä heijastuvan viulun äänen, Jaakko Mäkelä kertoo.

Sekä viulunrakentaja että viulisti ovat yhtä mieltä siitä, että Luopioisten seurakuntakeskus on kelvollinen konserttisali.

– Tila erottelee ääntä. Esimerkiksi Luopioisten kirkossa sillä on suuri merkitys, missä kohtaa viulua soitetaan. Se soi kauniimmin jos sitä soitetaan parvelta eikä edestä, Mäkelä sanoo.

 

Kymmenen vuotta sitten Luopioisiin

Viimeisen vuoden aikana Jaakko Mäkelältä ei ole syntynyt viuluja entiseen tahtiin, sillä hän on vasta toipumassa sairastelun jäljiltä työkuntoon. Myös kymmenen vuotta sitten jäi monta viulua rakentamatta, kun puuseppä-timpuri keskittyi Rajalanniemen rakennusprojektiin.

Mäkelä rakensi komean talon käytännössä itse alusta loppuun. Päätös maallemuutosta kypsyi pikavauhtia, kun Espoon kaupunki pakkolunasti tietä varten siivun vanhasta tontista. Samalla meni Mäkelälle tärkeitä puita.

Alkuun mies kuvitteli etsivänsä Luopioisista mökkitonttia. Hänen yllätyksekseen vaimo ehdotti, että eikö muutettaisi saman tien kokonaan Kukkian äärelle. Asia oli sillä selvä.

Kirkasvetisen järven komeat maisemat olivat tulleet Mäkelälle tutuksi vuosikymmenten aikaan kalareissuilla. Myös kylän leppoisa meininki oli tehnyt vaikutuksen, sillä veli Ilkka toimii opettajana Rautajärvellä ja asustaa Luopioisissa.

Rajalanniemen alue tuli sopivalla hetkellä myyntiin, ja Mäkelä pääsi valitsemaan tontin ensimmäisenä. Hirsitalo nousi rannan viimeiselle rakennuspaikalle, joka rajoittuu puistoon ja venevalkamaan.

 

Itseoppinut viulunrakentaja

Viulunrakentaja Jaakko Mäkelän soittimia kuullaan kotikylällä järjestettävässä 70-vuotisjuhlakonsertissa.

Jaakko Mäkelä on viulunrakentajana itseoppinut.

– Olen minä yrittänyt hakea oppia kursseilta, kirjoista ja toisilta rakentajilta.

Vanhat mestarit eivät välttämättä kerro niksejään. Mäkelä puolestaan on pistänyt taitojaan avoimesti jakoon. Hän on järjestänyt viulunrakentajakursseja Ikaalisissa ja Tampereella. Viimeksi vajaat kymmenen rakentajaa opiskeli soitinrakennusta Pälkäneellä Kostian koululla.

Mäkelä rakensi ensimmäisen soittimensa vuonna 1979, kun hänen tyttärensä alkoi soittaa viulua. Mies ryhtyi kokeilemaan, miten puun saisi soimaan vielä kauniimmin. Mallia soittimiin hän haki vanhojen rakentajien instrumenteista.

50 vuotta täytettyään Mäkelä ryhtyi täyspäiväiseksi soitinrakentajaksi. Hän arvelee, että 35-vuotisen uran aikana on syntynyt pari sataa viulua, alttoviulua ja selloa.

Mäkelä tosin nauraa, että on siinä ja siinä, voiko ensimmäisiä rakennelmia kutsua soittimeksi.

 

Vasta soittaja tekee soittimen

Jaakko Mäkelä on parempi rakentamaan viuluja kuin markkinoimaan niitä.

– Koskaan en ole mainostanut soittimiani, vaan niitä on tultu kyselemään, kun sana on kiirinyt soittajien keskuudessa.

Monesti rakentaja löydettiin Sibelius-akatemian ja konservatorion kautta. Lopulta yli puolet niiden orkestereiden soittimista oli Mäkelän rakentamia.

Nykyisin rakentaja ei enää tiedä, missä hänen soittimensa liikkuvat. Osa on päätynyt maailmalle, osa pysynyt Suomessa.

– Uusi soitin on vasta raakile, kun soittaja saa sen. Soittaja tekee siitä soittimen, Mäkelä sanoo.

Toisaalta soittaja voi myös pilata instrumenttinsa. Viulu menee ”tukkoon”, jos sitä riipii koko ajan täysillä tai hivelee liian varovasti.

– Ei viulu silti ole lopullisesti pilalla, vaan taitavissa käsissä sen saa taas auki.

 

Soittamaan oppii soittamalla

Luopioisissa 2. helmikuuta konsertoiva Simo Vuoristo vieraili konsertin alla toista kertaa Jaakko Mäkelän verstaalla Luopioisissa. Ensivisiitillä keväällä viulujen joukosta erottui pari suosikkia, joista hän on erityisen kiinnostunut.

– En tiedä, onko joku niistä näiden joukossa, Vuoristo sanoo.

Turussa asustava Vuoristo on tehnyt monipuolisen uran viulumusiikin parissa. Hän aloitti viulistin uransa Radion sinfoniaorkesterissa jo 19-vuotiaana ja eteni nopeasti ykkösviuluun.

– Jossain vaiheessa ajattelin, että antaisiko se väriä elämään, jos pääsisin konserttimestariksi.

Paikka järjestyi Jyväskylän kaupunginorkesterista. Hän toimi siellä 1970-luvun ensimmäiset vuodet, kunnes vastaava vakanssi aukesi Turun kaupunginorkesterissa.

– 1970-luvun lopulla alkoi sitten tuntua, että konserttimestarin hommat on nähty. Minua alkoi kiinnostaa opettaminen.

Vuoristo valittiin viulunsoiton lehtoriksi ja myöhemmin yliopettajaksi Turun konservatorioon, jossa hän toimi kaikkiaan 31 vuotta. Opetustehtävien rinnalla viulisti myös konsertoi ja levytti erilaisissa kokoonpanoissa.

Miehellä on enemmän kokemusta kuin oppiarvoja.

– Ei kymppitonnin juoksijaksikaan tulla kirjoja lukemalla, hän sanoo.

Viimeiset neljä vuotta Vuoristo on ollut eläkkeellä, mutta hän konsertoi silti edelleen silloin tällöin.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?