Ystävät: Railin ja Anun ystävyys säilyy, vaikka sille ei tekisi mitään

Se on painunut sieluun asti

– Ystävyyttä ei tarvitse pitää koossa tekemällä jotain. Se vain on aina, Raili Lehto (vasemmalla) ja Anu Raiso selittävät.

Kun Anja Raiso ja Raili Lehto kirjoittivat pikkutyttöinä kirjeitä toisilleen, he aloittivat usein: Rakas serkku. Eivät he serkuksia ole, mutta lapsena oli mukava kuvitella, että oikein läheinen ihminen oli myös sukua.

Nyt, yli 50-vuotiaina, he ovat toisilleen yhtä läheisiä, melkein kuin perheenjäseniä, ja he uhmaavat tekstiviestejä ja Facebookia kirjoittamalla edelleen kirjeitä. Kun toinen asuu Kangasalla ja toinen Pälkäneellä, tapaaminenkin käy helposti. Mutta kirje on aina kirje.

Juuri äskettäin Anja lähetti Railille kirjeen, jossa oli mukana kaakaopussi ja kehotus: muistele meidän hiihtoretkiä Kaupissa.

Raili maisteli kaakaota ja sai samalla kielelleen kirpeät kevättalviset päivät, 1970-luvun ja Kaupin hiihtoladut, missä hän ja Anu – ei Anja muuten kuin kirkonkirjoissa – hiihtivät kaksistaan unohtumattomia lenkkejä. Hiihtomajalla pysähdyttiin hengähtämään, ja jos oli tarpeeksi rahaa, ostettiin pienet kaakaopullot, joita majan valvoja piti kuumina mehumaijan vesikattilassa.

Kun naiset tapaavat toisensa, yhteisiä muistoja ja jaettuja kokemuksia hersyy joka vuosikymmeneltä.

Niin kuin sekin kerta, kun Railin ja Anun omat lapset olivat pieniä, ja lähdettiin vaunuja ja rattaita työntäen poimimaan mansikoita. Yhtäkkiä iski ankara ukonilma, ja kaatosade kasteli äidit, lapset ja mansikat ennen kuin kerittiin mökin suojaan. Sielläkin vielä pelättiin pitkään. Mutta jälkeenpäin naurattaa.

Ystävyys valaisee kaikenlaiset muistot.

– Meidän välillä ei ole koskaan tapahtunut muuta kuin hyvää, Raili Lehto sanoo.

 

Sammonkarulle pelleileen

Raili Rautsun aikoina

Noin 8-vuotiaana Raili kirjoitti Anulle kortin, jonka kävi pudottamassa postiluukusta, sillä tytöt asuivat samassa rapussa. Hempeän ruusukortin kääntöpuolella lukee:

Hei Anu

Oo mun kanssa tänään vai ootko sää luvannu jollekin muulle. Jos et oo niin muista tulla kahdelta Pihaan. Mennää sitten taas sammon karulle Pelleileen jooko

T: RAILI

Raili ja vajaan vuoden nuorempi Anu viettivät lapsuutensa Tampereen keskustassa. Molempien tyttöjen isät olivat veturinkuljettajia, ja heidän kotinsa sijaitsivat Itsenäisyydenkadulla VR:n omistamassa suuressa kerrostalossa, joka tunnettiin Rautsun eli rautatieläisten talona.

Pelleily saattoi tapahtua esimerkiksi niin, että mentiin aidalle istumaan ja heilutettiin jalkoja, kunnes saapas lensi kadulle. Sitten pyydettiin nätisti ohikulkijalta, että voisko täti nostaa saappaan, kun se putos. Täti tietysti nosti, ja sitten kikatettiin minkä jaksettiin.

Rautsulla ei ollut puutetta leikkikavereista. Asunnot olivat melko pieniä mutta niissä asui isoja lapsiperheitä.

– Tavallinen määrä oli 3–7 lasta perhettä kohti, Raili Lehto muistelee.

Hänellä itsellään oli kahdeksan sisarusta. Anulla oli isosisko ja isoveli, mutta he olivat häntä 10 ja 11 vuotta vanhemmat. Siksi Anu kasvoi tavallaan ainoana lapsena.

Rautsulla tenavia riitti pihan täydeltä, läheisen Sorsapuiston täydeltä ja lähikaduillakin, missä vielä 1960-luvulla oli sallittua ja riittävän turvallista leikkiä.  Raili ja Anu olivat eri luokilla Tammelan kansakoulussa, missä kummallakin oli kolmisenkymmentä luokkakaveria.

Ystävä oli kuitenkin yksi. Raililla oli Anu ja Anulla oli Raili.

 

Rautatie oli liian tuttu

Railin ja Anun ystävyyttä ei ole haavoittanut yksikään vaikea erimielisyys. Lapsuuden yhteenotoista ei ole jäänyt muuta kuin hilpeitä muistoja.

Anu ja Nalle.

Naiset nauravat melkein kyyneleet silmissä muistellessaan ainoaa kovaa riitaa, joka heillä on ollut. Se sattui alle kouluikäisenä, kun Raili sattui repimään Anun vekkihameen rikki. Vahingossa varmaankin, mutta vekit irtosivat rumasti vyötärönauhasta, ja Anu suuttui kamalasti. Hän ei suostunut antamaan anteeksi, ennen kuin Raili repi rappukäytävässä omankin hameensa.

Kerran ystävykset joutuivat seikkailuun, jonka vaarallisuutta kumpikaan ei tainnut loppuun asti ajatella. Railin perheellä oli mökki Kangasalla Ruutanassa, ja tytöt lähtivät yhtenä kesäpäivänä sinne kahdestaan. Se kävi helposti, sillä rautatieläisten lapset saivat ilmaiset junaliput.

Mutta kävikin niin, että viimeinen juna jätti, eikä tytöillä ollut rahaa mukana. Eivätkä he tienneet, miten olisivat maantietä päässeet kotiin, koska eivät olleet koskaan kulkeneet mökkimatkaa muuten kuin junassa. Yöksi ei uskallettu jäädä, kun ei ollut lupaa, ja kotona odotettiin.

Tytöt tarttuivat ainoaan mahdollisuuteen, minkä keksivät, ja lähtivät ratakiskoja pitkin talsimaan Tamperetta kohti. 20 kilometriä oli raskas kävelymatka, mutta se taittui valoisassa kesäyössä tuttua tietä, parhaan ystävän kanssa.

Aikuisia Railia ja Anua puistattaa puhuakin koko tapauksesta.

– Kamalaa, mitä me oikein tehtiin! Rautatie taisi olla liian tuttu paikka meille, ettei ymmärretty vaaraa, Raili arvelee.

 

Ystävän luona on kuin koti

– Meidän ystävyys on kantanut läpi koko elämän ja kestää aivan varmasti kuolemaan saakka. Me ollaan oltu aina yhdessä, Raili Lehto sanoo lujasti.

Siinä vaiheessa, kun kansakoulu oli käyty, Raili lähti jatkamaan opintoja Aitoon Kotitalouskeskikouluun ja Anu Tampereen ammattikouluun pukuompelulinjalle. Kirjeet viuhuivat Aitoon ja Pyynikin väliä. Myöhemmin Raili päätyi perheineen asumaan Vuolijoelle, ja kymmenisen vuotta sitten Anu muutti Tampereelta Kangasalle. Kirjeet ja kortit ovat hyvässä tallessa, ja pinkat kasvavat.

Ystävystyessään Raili ja Anu olivat niin pieniä, etteivät he tiedä, miten se tapahtui. Äidit olivat myös ystävät ja perheet olivat tärkeät toisilleen.

­– Minulla oli  Railin luona melkein kuin toinen koti, ja koko perheestä tuli minulle läheinen, Anu kertoo.

Kukaan ei siihen aikaan ihmetellyt, miten kaksioon mahtui niin iso perhe, ja miten siellä vielä voi olla joku yökylässä. Anu oli Raililla usein yötä, ja se oli tyttöjen mielestä kaikkein hauskinta. Vierasvuode sijattiin leveälle ikkunalaudalle, jos ei muualle sopinut.

– Olin siellä yksi joukon jatkona. Opin sosiaalisuutta isossa sisarusparvessa ja aivan toisenlaista perhe-elämää kuin meillä kotona oli, Anu kertoo.

 

Kestää ilman tukitoimia

Ystävänpäiväkuvaan otettiin mukaan lapsuusmuistoja. Anun Nalle on ollut Railinkin ystävä niin kauan kuin hän muistaa. Muovisista leikkikupeista on juotu aikanaan monet kuvittelukahvit.

Aikuisvuosinaan Anu on kokenut Railin luona jotain samantapaista kuin lapsena. Raililla oli iso perhe, aviomies ja neljä tytärtä, kun Anu oli yhden tytön yksinhuoltaja. Railin äidillisyys ja huolehtivaisuus kääri Anun tyttärineen kuin lämpimään huppuun.

– Railin luona tulee aina perheen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Aina kun menen sinne, tuntuu kodilta, Anu sanoo.

Railin mielestä juuri niin pitää ollakin.

– Kun Anu tulee, tuntuu että yksi perheenjäsen tulee kotiin. Hän on tervetullut aina, mihin vuorokauden aikaan vain, Raili sanoo.

Kerran monia vuosia sitten hänelle tuli kova yhteenotto teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Hän tokaisi, että nyt lähden Anulle yöksi. Ja niin hän lähti. Anu lohdutteli ja rauhoitteli, ja seuraavana päivänä riidat oli unohdettu.

Yhtä vähän kuin perhettä, ystävyyttäkään ei tarvitse pitää koossa minkään järjestetyn tekemisen kautta.

– Meidän ystävyys ei tarvitse avukseen mitään tukitoimia. Se säilyy vaikka sille ei tekisi mitään, Anu Raiso toteaa.

Teinityttöinä heillä oli monia muitakin ystäviä, joiden kanssa yhdessäolon ydin oli siinä, että mentiin ja touhuttiin lakkaamatta.  Keskenään heillä ei ollut siihen tarvetta. Kummallekin riittää tieto, että toinen on olemassa ja lähellä.

– Tämä on mennyt sieluun asti, Raili Lehto vahvistaa

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?