Virttä veisaamaan

Virttä veisataan, vai veisataanko? Virsikin on kokenut aikojen – satojen vuosien historiansa aikana – monia muutoksia. Niin itse virsikirja kuin virsilaulukin. Nykyään painotetaan mielellään, että virttä ei veisata, vaan lauletaan. Se jotenkin tuntuu nykyihmiselle helpommalta, kuin raskas, paatoksellinen veisaaminen, jolla tyylillä menneet sukupolvet virttä lauloivat.

Nyt on sellainen aika, että virren arvo taas ymmärretään ja uusia virsilevyjäkin on viime vuosien aikana ilmestynyt niin klassisesti kuin kevyemmälläkin tyylillä toteutettuna. Toisaalta seurakuntalaisten osallistuminen virren laulamiseen vähenee. Jos hyppäämme ajassa vaikka sata vuotta taaksepäin, oli kunnia-asia laulaa ja mieluiten vielä voimakkaasti. Toki tämä edellytti, että osasi, tai ainakin halusi laulaa. Olen lukenut lapsuuden kotiseurakuntani historiaa, jossa kerrottiin silloisesta kanttorinvaalista. Paikalliset pojat olivat mitanneet kirkon pihamaalla, kuinka kauas ehdokkaiden veisuu kuuluisi. Heillä oli mukana mittakeppi jokaista ehdokasta varten. Kahden ensimmäisen ehdokkaan kohdalla ei ollut tarvinnut kepin kanssa kovin kauaksi mennä, mutta kolmannen alkaessa veisata, oli tullut kepinviejille järvi vastaan! Varmaan ymmärrätte, että tuon ehdokkaan valinta oli varma.

Ennen vanhaan voimakas veisaaminen oli kanttorille tärkeä ominaisuus, aivan samoin kuin papille kantava puheääni, koska äänen vahvistuslaitteita ei ollut. Nykyisin ääni kuuluu vähemmälläkin volyymilla, mikä on ihan hyvä asia sekin.

Herrasta veisaa kieleni, ylistää armoansa, lauletaan eräässä vanhassa virressä ja toisessa: Kiitos Jumallallemme soikoon sydämestämme virsin, lauluin, psalttarein, harpuin huiluin symbaalein.

”Täyttykää hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämestänne Herralle”

Yllä olevan tekstin kirjoitti Raamattuun apostoli Paavali. Siinä meitä kannustetaan laulamiseen. Aina ei kuitenkaan laulata, vaikka lauluääntä sinänsä olisikin. Elämän huoletkin voivat olla esteenä sille, ettei laulu irtoa. Virsilaulussa on kuitenkin valtava voima. Ennen kaikkea virret ruokkivat meitä omalta osaltaan hengellisellä tiellä. ”Pois maalliset surusi suista, ne Herrasi hoitava on”, runoilee virsirunoilija ja päätyy siihen, mikä täällä elämässä on tärkeää: ”yks vain yli kaiken sä muista: sun sielusi kuolematon. Siis käy valtakuntahan Herran niin muutkin hän lahjansa kerran

myös sinulle antava on.”

Hyvin lohdullista tekstiä. Vaikka virsikirja ei Raamatun asemassa hengellisessä opetuksessa olekaan, sen tekstien sanoma ammentaa siitä sanomansa. Se tukee Raamatun sanomaa ja sen vuoksi sitä kannattaa käyttää. Samaa sanomaa julistavat tietenkin myös hengelliset laulumme. Niin vanhat ja perinteiset kuin uudemmatkin.

Uskonpuhdistajamme Martti Luther oli musikaalinen mies, ja antoi musiikille suuren arvon. Hän totesi kerran: Joka laulaa, rukoilee kaksinkertaisesti. Tätä rukousta on myös virsikirjamme tunnettuun virteen musiikin voimaa ylistävät sanat:

Kiitos Jumalallemme

Soikoon sydämestämme

virsin, lauluin, psalttarein,

Harpuin, huiluin, kantelein.

Janne Kyrönlahti

Kangasalan seurakunnan kanttori

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?