J. Karjalainen päätti Sappeen hiihtolomaviikon komeasti

J. Karjalaista hymyilyttää – syynä kenties innostunut vastaanotto Sappeen Huipussa.

Keikan ensimmäisen biisin nimi on vahvasti liioittelevan vaatimaton. Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään ei totisesti kuvaa J. Karjalaisen reilut 30 vuotta jatkunutta matkaa yhtenä suomalaisen popmusiikin peruskivenä. Noihin vuosiin, osapuilleen miljoonaan myytyyn levyyn ja lukemattomiin keikkoihin liittynee tapahtumia yhden mieselämän osalle vähintään tarpeeksi.

Vuosi sitten Karjalainen palasi viitisen vuotta kestäneeltä, pelkistetyn amerikansuomalaisen kansanmusiikin pariin suuntautuneelta musiikilliselta reissultaan. Vanhoista soittokavereista kasattu bändi ja tuttua, hittipitoista musiikkia sisältänyt Et ole yksin -levy otettiin avosylin vastaan

Sappeessa uuden levyn kovin hitti Mennyt mies kuullaan heti toisena kappaleena. Perään tarjoillaan sekä tuoretta että vanhempaa, pääosin kaikille tuttua materiaalia. Kaikkein varhaisimpaan, Mustat Lasit -kokoonpanon aikaiseen tuotantoon ei keikan alkupuolella juurikaan kajota.

Karjalainen ei ole houkutellut Huippuun läheskään täyttä tuvallista yleisöä, mutta paikalle on tultu selvästi nauttimaan musiikista. Keikka on bändille ensimmäinen pitkähkön tauon jälkeen, mikä se näkyy hienoisena varovaisuutena ja epävarmuutena etenkin setin alkupuolella. Maestrolla on jopa laulujen sanat hieman hakusessa pariin otteeseen.

 

Vanha dieselkone lämpenee hitaasti

Habitukseltaan hieman keväisen pöllönpoikasen näköinen Mikko Lankinen on armoitetun tyylitietoinen kitaristi.

Bändi soittaa lähes turhankin hiljaa, eikä yleisöä kosiskella näyttävillä valoilla tai muilla ulkomusiikillisilla tekijöillä. Jii ottaa säästeliäästi kontaktia yleisöön, pitkiä välispiikkejä ei kuulla.

Tärkeimmät elementit ovat silti kohdillaan. Bändi selkeästi nauttii tekemisestään, soitto on tarkkaa ja taitavaa. Lähes kaksituntisen keikan loppua kohti rentous ja intensiivisyys lisääntyvät silminnähden. Erityisesti Mikko Lankisen pelkistetyn oivaltava, perinteeseen vahvasti nojaava kitarointi on nautittavaa kuultavaa.

Bändin lämmetessä loppua kohti tapahtuu yleisössä sama ilmiö. Varsinaisen setin viimeisenä soitettu Sekaisin saa väen jo varsin estottomasti mukaan.

Ensimmäinen encorebiisi Doris avaa padot lopullisesti, eikä Karjalaista itseään tarvita kertosäkeessä ollenkaan yleisön hoitaessa laulupuolen. Mä meen tuntuu jo lopulliselta lopetukselta, mutta mitä vielä!

Pitkähkön taputuksen ja odotuksen päätteeksi bändi astelee vielä kerran Huipun lavalle. Yleisön omistautuminen hellyttää Karjalaisen esittelemään hymyssä suin ensimmäisen levynsä ensimmäisen laulun Varokaa miehiä joilla on mustat lasit, jonka aikana Pekka Gröhnkin yltyy revittelemään pianonsa kanssa toden teolla.

Sitä seuraa uran kakkoslevyn kakkospuolen toinen kappale Ankkurinappi. Viimeisen, itselleni tunnistamattomaksi jääneen biisin jälkeen kotimatkalle pääsee tyytyväisin mielin.

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?