Lähetystyö: Nepalin köyhyys, kauneus ja julmuus ravistelivat Emmi Kemppaisen arvomaailmaa

Sanaa vietiin vuorille 90 päivää

Emmi Kemppainen kertoi viime sunnuntaina Pälkäneen seurakunnan kirkkokahvilla työstään lähetysharjoittelijana.

Emmi Kemppainen, 23, on rohkea nuori nainen. Ei niinkään siksi, että hän vietti viime syksynä kolme kuukautta Nepalissa Suomen Lähetysseuran lähetystyöharjoittelijana, vaikka sekin oli rohkea askel kesken oikeustieteen opintojen. Vaan ennen kaikkea sen perusteella, mitä hän sanoo matkansa jälkeen:

– Tuntuu luontevalta, että kun kerran lähtee matkalle, tekee sellaista, millä on merkitystä. Ettei vain reppureissaa ja fiilistele sillä, että joku on oikeasti köyhä. Oppii enemmän, kun tekee jotain todellista.

Nykyaikaa hallitsee niin vahva elämysmatkailukulttuuri, että tuntuu melkein hämmentävältä, kun joku sanoutuu siitä irti. Pidetään selvänä, että jokainen nuori hamuaa itselleen elämyksiä, mitä eksoottisempia, sitä parempi. Pääpaino on sanassa itselleen: mitä enemmän minulla on, sitä vahvemmilla olen elämässä.

Emmi Kemppainen pohtii asiaa toisin päin. Harjoittelu Nepalissa pysäytti hänet tajuamaan, mitä kaikkea hänellä on jo nyt.

– Aloin vakavasti miettiä, käytänkö kaikki mahdollisuudet, mitä minulla on, vain kasvattaakseni omaa hyvinvointiani, vai toiminko auttaakseni sellaista, jolla oikeasti ei ole mitään, hän sanoo.

Emmi on Pälkäneen pappilan tyttäristä vanhempi, ja nykyään hän opiskelee Helsingissä. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Tampereen yhteiskoulun lukiosta keväällä 2010.

Pälkäneellä hän ehti asua vain muutaman vuoden.

– En ehtinyt siinä ajassa juurtua Pälkäneelle kovinkaan paljon. Mutta täällä on silti monia tuttuja ja rakkaita asioita, joita muistan ja ajattelen. Tuntuu kivalta tulla pappilaan esimerkiksi jouluksi ja pääsiäiseksi ja tavata täkäläisiä ystäviä, hän sanoo.

 

Emmi ja Antti reissussa

Kolmen kuukauden harjoittelua Nepalissa edelsi viiden viikonlopun pituinen esikoulutuskurssi. Emmi Kemppainen oli käynyt aikaisemminkin

Emmi Kemppainen Swayambun huipulla. Kuva Antti Luoma

Lähetysseuran matkoilla, Taiwanissa vuonna 2011 ja Venäjällä vuonna 2012, mutta pitkä työharjoittelu vaatii laajempaa valmentautumista.

Kipinän lähetystyöhön hän arvelee saaneensa jo Päiväkummusta Suomen Lähetysseuran rippikoululeiriltä. Siitä asti ajatus on jollain tasolla elänyt.

Viime syyskuun puolivälissä oli vihdoin aika suunnata kohti pääkaupunki Kathmandua ja romanttista vuoristojen maata.

Emmin harjoittelu oli sikäli poikkeava, että hän pääsi samaan kohteeseen poikaystävänsä, teologiaa opiskelevan Antti Luoman kanssa.

– Olimme ajatelleet, että harjoittelemme aivan eri puolilla maailmaa, sillä seurustelevia pareja ei periaatteessa lähetetä harjoittelijaksi. Pitää olla naimisissa tai sitten aivan erillään. Oli vähän yllätys, että päästiin samaan paikkaan, Emmi kertoo.

Eri paikoissa piti asua, mutta yhdessä Lähetysseuran kohteessa työskentelee kerrallaan vain kaksi harjoittelijaa, joten heillä on paljon yhteisiä tehtäviä. Lisäksi Emmi ja Antti kirjoittivat koko syksyn Vie vuorille -blogia, josta muut saattoivat seurata heidän seikkailujaan.

Ensi askeleista lähtien oli mukavaa, että mukana oli joku tuttu läheinen. Emmi Kemppainen nauraa muistaessaan astumistaan Kathmandun lentokentälle.  Se oli kirjaimellisesti askel uuteen maailmaan.

Takana oli kolme lentoa, välissä pitkät odotukset ja hytisyttävä vilu ja väsymys lennoilla. Koneesta ulos tullessa yhtäaikainen kuumuus, vesisade ja pimeys tuntuivat tyrmäävän epätodellisilta. Lentokentällä sen kuin mentiin eteenpäin, huutavat metallinpaljastimet eivät näyttäneet pysäyttävän ketään. Ulkona oli käsittämättömän pimeää.

– Nepalissa säännöstellään sähköä niin paljon, että kun illalla kuuden – seitsemän välillä tulee pimeää, kaikkialla tosiaan on sitten pimeää, Emmi kertoo.

 

Kuumasta kylmään

25-vuotias Rammaya kotitalonsa edessä. Kuva Emmi Kemppainen

Niin kuin monien matkailijoiden, Emmin ja Antinkin mielikuvaa Nepalista hallitsi sen huikaisevan kaunis vuoristomaisema, josta tulee mieleen raikkaus, puhtaus ja vapaus. Tosiasiassa Lähetysseuran harjoittelijoiden päätyöskentelypaikka oli Kathmandu, joka sijaitsee laaksossa, ja jota usein kattaa niin tiheä saastepilvi, etteivät ympäröivät kukkulat näy. Tottumattoman piti käyttää hengityssuojainta.

– Siellä oli ainainen tungos, meteli, huuto, hälinä. Ihmisiä oli tiheässä, valtavasti värejä, loputon liikenne. Ensimmäisinä päivinä meille opetettiin Kathmandun ainoa toimiva liikennesääntö, joka kuuluu: näytä merkki niin joku väistää, ehkä, Emmi nauraa.

Köyhän maan karu ja surullinen puoli tuli väistämättä eteen. Esimerkiksi lämmin pesuvesi hankitaan kantamalla vettä katolle mustaan ammeeseen, missä se lämpenee, jos aurinko paistaa. Pyykinpesuvettä saa samalla tavalla tai sitten ei.

– Kun yritin pestä vaatteita kylmällä vedellä käsin ja jotenkin hangata niitä puhtaiksi, sain kyllä

Auringonnousu Poon Hillillä. Kuva Emmi Kemppainen

miettiä monta asiaa uudelleen. Että lämmin pesuvesi voi olla ihme jossakin! Emmi huokaa.

Hän kertoo, että alkusyksystä harjoittelijoiden tullessa Nepalissa oli vielä lähes 30 asteen lämpötiloja eli suomalaisittain helle. Mutta sää kylmeni vähitellen, ja joulukuun puolella yölämpötila saattoi laskea vain muutamaan asteeseen. Lämmittämättömissä ja eristämättömissä asunnoissa sen tunsi. Yöt sai nukkua kaikki mahdolliset villapaidat ja fleecetakit yllä ja pipo päässä.

Pälkäneen pappilan kylmistä lattioista ja vanhojen ikkunoiden vetoisuudesta on välillä ollut sanomista, mutta Nepalin kylmä oli jotain aivan muuta.

– Kylmyys on raakaa silloin, kun ihmisillä ei ole mitään, millä suojautua siltä. Vietimme joulujuhlaa yhdessä lastenkodissa, itsellämme oli kaikki lämpimät vaatteet yllä, mutta lapsilla ei ollut edes sukkia, Emmi kertoo.

 

Sinä olet joku

Nepalin kauneus näyttäytyi vähitellen nuorille lähetysharjoittelijoille. He pääsivät erilaisille retkille ja tutustumiskäynneille maaseudulle, ja

Gorkhan kuurojen koulun oppilaita. Kuva Antti Luoma

näkemään ja kokemaan kaivattuja vuoria.

– Luonnon kauneus, sen monimuotoisuus, on niitä asioita, joita Nepalissa kaipaan. Ja ihmisten ystävällisyys – aina he haluavat tarjota parasta, vaikka heillä itsellään ei ole mitään, Emmi Kemppainen sanoo.

Nepalissa naiset, lapset, kastittomat eli dalitit sekä eri tavoin vammaiset ihmiset ovat toivottomimmassa asemassa.

– Juttelin yhden kaksi vuotta itseäni vanhemman naisen kanssa, joka oli ollut naimisissa 10-vuotiaasta asti, Emmi muistelee.

Hänen harjoittelutehtävänsä sivusivat monessa kohdassa juuri vammaisten asemaa. Toimistotöinä hän muun muassa käänsi vammaisten oikeuksia käsittelevän dvd:n suomesta englanniksi ja kokosi yhteen yli 60 kansainvälisen järjestön vastauksia kyselyyn, miten nämä ottavat vammaiset huomioon työssään.

Vierailukohteinakin oli erilaisia vammaisille tarkoitettu oppilaitoksia, Suomen Lähetysseuran ja sen yhteistyökumppaneiden projekteihin liittyviä kohteita.

– On vaikea kuvata sanoilla, mitä kaikkea siellä koin. Esimerkiksi kuurojen koulussa kohtaa ihmisiä, jotka eivät tunnista nimeäänkään, ennen kuin heille selvitetään, että hei, tässä on sun nimi, sä olet joku. Lapset saavat kielen ja yhteisön, johon kuuluvat – se on mieletön juttu, Emmi sanoo.

 

Arvojen ravistelua

Vuorimaisema Poon Hilliltä. Kuva Emmi Kemppainen

– Emme ole maailmassa yksin. En voi koskaan unohtaa, että joka hetki joku tarvitsee apua jossakin, Emmi Kemppainen vastaa kysymykseen, mikä oli tärkeintä, mitä Nepal opetti.

Hän sanoo, että oli pysäyttävää tajuta, että suomalainen opiskelija on oikeasti rikas. Ja vapaa. Kukaan ei pakota menemään naimisiin, kukaan ei valvo rahojasi eikä säätele, kuinka paljon niistä saat käyttää itse. Saa valita mitä opiskelee, saa kehittää itseään vapaasti niin paljon kuin jaksaa. Ei ole eroa siinä, onko mies vai nainen.

Seuraava kysymys onkin, mitä teen tällä kaikella. On pakko pysähtyä järjestämään arvoja uudelleen, miettimään mikä kaikki on oikeasti elämässä tärkeää.

– Pidän mahdollisena, että voisin valmistuttuani ryhtyä lähetystyöhön tai sitten maalliseen kehitysaputyöhön. Mielelläni käyttäisin koulutustani ja osaamistani työhön, jossa voi vaikuttaa edes jotenkin ihmisarvon ja -oikeuksien edistämiseen maailmassa, Emmi sanoo.

Hän kertoo arvostavansa Suomen Lähetysseurassa ihmisten välistä vahvaa hengellistä yhteyttä. Sen pariin palaaminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta – lähetysmatkailu ei välttämättä päättynyt paluukoneen noustessa ilmaan Kathmandussa.

– Jos minua tarvitaan, lähden kyllä toistekin mukaan, hän lupaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?