Kevät ja kesä vuonna 2007.
”Venäjä saattaa katkaista öljytuotteiden toimitukset rautateitse Viroon, kertoi Venäjän valtiollisen rautatieyhtiön edustaja. Rautatieyhtiön mukaan kyse ei ole talouspakotteesta, vaan syynä ovat radan korjaustyöt.”
”Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan Venäjä suuntaa ohjuksiaan kohti Eurooppaa, jos Yhdysvallat sijoittaa osia ohjuspuolustuksestaan Venäjän rajoille. Putin sanoi olevansa tietoinen siitä, että Venäjän vastaus voi johtaa kilpavarusteluun. Hänen mukaansa Venäjä ei kuitenkaan ole tästä vastuussa, koska Yhdysvallat aloitti.”
”Venäjän ilmavoimien komentaja kiisti keskiviikkona, että venäläisten pommikoneiden kulkeutuminen lähelle Britannian ilmatilaa tiistaina olisi ollut yhteydessä maiden välisiin diplomaattisiin kiistoihin.”
”Venäjä aikoo rajoittaa ulkomaista omistusta useilla yritysaloilla. Aloite jätettiin parlamentin hyväksyttäväksi tiistaina useiden lykkäysten jälkeen. Lakia on valmisteltu vuodesta 2005 lähtien presidentti Vladimir Putinin määräyksestä. Ulkomaiset yritykset voivat ostaa vastaisuudessa vain alle puolet tietyistä venäläisyhtiöistä. Hallituksen muodostama komissio hyväksyy tai hylkää yhtiöiden sopimukset. Kommersant-lehden mukaan turvallisuuspalvelu FSB voi vielä halutessaan pyörtää komission päätöksen.”
Kansainvälisten uutistoimistojen ja suurimpien kotimaisten tiedotusvälineiden ei sinä kesänä tarvinnut isommin miettiä, mistä kirjoittaa.
Kärjekkäimmät tilanteet kuitenkin laukesivat, samoin oma lievä huolestumiseni ja orastanut Venäjän uutisseuranta. Siitäkin huolimatta, että puolustusministeri Jyri Häkämies listasi samana vuonna Venäjän kolmeksi Suomen turvallisuuspolitiikan suurimmaksi haasteeksi ja arvioi tuolloin, että Venäjän sotilaallinen mielenkiinto on heräämässä talviunestaan.
Venäjän asiantuntija en ole, idänsuhteiden analyytikoksi en tule – pysytelkäämme siis keittiöpsykologiassa. Venäjän ja Ukrainan välillä on viime päivinä kiehunut soppa, joka tätä lukiessa voi olla jo jäähtynyt tai toisaalta räiskähdellyt ympäri keittiötä.
Tuskin kukaan Sotshin olympialaisten alla uskoi, että Venäjää koskeva keskustelu liittyy heti urheilukisojen jälkeen seksuaalivähemmistöjen oikeuksien sijaan naapurimaan koskemattomuuteen. Joku tokaisi varsin ironisesti kuppilan kahvipöydässä, että oli kerrassaan tahdikasta odottaa kisojen päätösseremonioiden yli, niin esimerkiksi suomalaisen kulttuuriministerin ei tarvinnut miettiä päätään puhki, millä lipulla näyttää tukensa ukrainalaisille.
Tietyllä tapaa Venäjä näyttääkin oppivan virheistään. Vuonna 1980 Moskovan olympialaiset kokivat jättimäisen boikotin, kun kymmenet maat jättivät osallistumatta Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin vain joitakin kuukausia ennen kisoja. YK:n yleiskokouksessa miehitys tuomittiin, mutta päätöslauselma jäi tulematta Neuvostoliiton käytettyä asiassa veto-oikeuttaan.
Samassa kahvipöytäkeskustelussa naureskeltiin, olisiko Sotshin kisojen hintalappu – arviolta jopa 50 miljardia euroa – ollut sittenkin liian suuri saadulle näkyvyydelle ja 33 mitalille, mikä olisi aiheuttanut kiukustumista ja sen purkamista naapuriin.
Itseäni tilanne ei ole erityisemmin naurattanut, ja vakavasti puhuen episodin taustalla lienee yksinkertaisimmillaan Venäjän halu pitää Ukraina lähempänä itää kuin länttä. Varmaksi ei uskalla sanoa juuri mitään, sillä tapahtumista ja niiden taustoista jaettava tieto on kuitenkin näinä aikoina hyvinkin erinäköistä idässä ja lännessä.
Onko kyseessä Naton salaliitto, jolla halutaan mustamaalata Venäjää? Ovatko taustalla kansainväliset suuret mediatalot, kuten eräässä James Bond -elokuvassa? Piilevätkö vaikuttimet öljyputkissa, kuten eräässä toisessa Bond-elokuvassa?
Yhtä mielikuvituksellisia selityksiä tilanteelle on viime päivinä annettu lukuisissa suomalaiskodeissa, vaikkei asia meitä suoranaisesti koskekaan.
Uskoo, ken tahtoo.
Jani Oksanen
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden epäuskoinen toimittaja.
Viimeisimmät kommentit