Sodan jäljiltä jäi myös orpoja

Veteraanipäivä palauttaa meidät aina siihen aikaan jolloin te siellä rintamilla sidoitte toistenne haavoja, pelkäsitte ja suritte perheittenne selviämistä kotirintamalla. Silloin kaikki vetivät samaa kelkkaa yhteisestä narusta ja tuotiin kelkka kotiin.

Itse muistelen jäämistäni sotaorvoksi tuhansien muiden mukana. Olosuhteet muuttuivat kaikilla, mutta ehkä eniten siirtolaisilla, jotka vielä menettivät kotinsakin. Niillä jotka joutuivat sotalapsiksi ulkomaille tai jotka menettivät molemmat vanhempansa.

Tämä vaihe oli pitkään tabu, joka vasta viime aikoina on alkanut enemmän raottua ja via saatiin valtiovallan virallinen tunnustus asialle.

Jäin isättömäksi  neljä vuotiaana, joten muistikuvat isästäni ovat vähäiset. Äitini ei eläessään koskaan ollut halukas puhumaan asiasta. Milloin hän asiaa kosketteli, teki sen aina mahdollisimman lyhyesti.

Sahalahden miehet lähtivät talvisotaan Pirkka-Hämäläisen rykmentin mukana. Hän taisteli lääkintämiehenä Tolvajärvi-Aittojoki linjalla ja palasi ilokseni kotiin ehjänä ja elävänä keväällä 1940. Vanhempi sisareni ja minä olimme onnellisen tietämättömiä siitä, minkä aikuiset aavistivat ja mikä tuleman piti.

Runsaan vuoden kuluttua alkoivat pahat pelot toteutua. Loppukeväästä alettiin jo miehiä kutsua kokoon ja 18.6.1941 miehet seisoivat Kontulan pihalla rivissä lähtemään kohti tuntematonta. Ensin marssi Kangasalan asemalle, mistä junalla Rautjärvelle ja siitä ties minne.

Kolmen päivän kuluttua minä täytin neljä vuotta ja olin muiden mukana saattamassa isää. Mirja sisareni oli tuolloin kahden kuukauden ikäinen. Miltä mahtoi isästä tuntua, hänen nähdessään perheensä viimeistä kertaa. Uskon hänen toivottaneen minulle reippautta ja hyvää syntymäpäivää.

Samassa rivissä marssivat myös enoni Jussi, Mauno ja Vilho. Martti-enoni oli kaatunut jo talvisodan alussa ja naapurin poikien isä oli haavoittunut vaikeasti ja kuollut sotasairaalassa edellisenä kesänä.

Kotirintama tiivisti yhteiseloa. Mummu ja pappa auttoivat minkä jaksoivat. Mummu meitä hoiteli kun äidin oli mentävä työhön, jonka ansioilla saatiin välttämätön toimeentulo yhä pahenevan elintarvikepulan lievittämiseksi ja polttopuitakin tarvittiin. Ei näet sattunut olemaan kännykkää jolla olisi voinut pirauttaa kodinhoitoapua ja toimeentulotukea. Ei liioin saatu netistä neuvoja kriisiapuun, eikä edes lapset voineet katsoa piirrettyjä televisiosta.

Kansa ahersi kuin muurahaiset ja valtiolaiva oli saanut uuden perämiehen. Kallio oli sairastunut, pyytänyt eroa ja saanut. Hänen traagisen kuolemansa jälkeen Rytistä oli tullut presidentti ja pääministerinä toimi J.W. Rangell. Armeija eteni voitokkaasti kaikilla rintamilla. Viipuri saatiin takaisin. Petroskoi nimettiin Äänislinnaksi ja sotilaat pullottivat äänisen aaltoja. Soittokunnat soittivat, puheita pidettiin ja marski johti armeijaansa. Siihen luotettiin kuin vuoreen.

Valkoiseksi maalattuja puulaatikoita alkoi tulla kirkolle yhä useammin. Itsenäisyytemme hinnan toinen maksuerä oli langennut maksuun. Kyläläiset olivat huolestuneita. Pappi ajeli pitkin mutkaisia sorateitä polkupyörällä ja asumusten ikkunoista seurattiin tarkasti meneekö ohi vai poikkeaako. Vaikka ei hänen näissä oloissa toivottu poikkeavan, niin aina hän silti jostain portista kääntyi pihalle.

Sen jälkeen mentiin taas vinttiin ja tuotiin alas se talvisodan aikana hankittu musta puku uudelleen käytettäväksi.

Eihän hän meidänkään ohi poikkeamatta ajellut. Siukosaaren komppania oli 27.8.1941 edennyt Muolaan pitäjän Kuppolan kylän Punnusjärvelle. Sen kapealla etelärannalla isäni maksoi loppuerän osuudestaan maan ja minunkin vapauteni hinnasta. Vuosikymmenien kuluttua tajuan miten käsittämättömän suuri asia se minulle oli. Äidin kanssa oli aina ”sukset ristissä”. Vuosikausia vannoin että isona menen sotaan ja tapan kaikki. Miksei muut kuolleet, vaan palasivat lastensa luokse. Sitä ei osattu lapselle ymmärrettävästi selittää. Aloin pelätä papin näkemistä. Hänellä näet oli tapana poikkeilla meille, puhumassa minua sotalapseksi Ruotsiin. Koska oli pienikokoinen ja hento, niin sinne vain kasvamaan turvallisiin oloihin. Luonnekin kun oli vielä vähän vaikea, ‑ ‑ isän perään kiukuttelija, että unohtaisin. Varmaan tarkoitus oli vilpitön, lapsen parasta ajatellen, mutta keinot täysin väärät. Ehkä monesti ajateltiin oman elämän helpottumista enemmän kuin lapsen hyvinvointia, lähettäkää hänet täysin ummikkona tuntemattomiin oloihin. Kun kotona tuli riitoja, uhattiin toimittaa kasvatuslaitokseen ellen olisi kiltti ja vakuudeksi vielä kuvattiin oloja siellä varsin realistisesti. Tämä oli sen ajan kasvatuskeino, opiksi ja ojennukseksi pikkupojalle, joka oli juuri menettänyt elämänsä tärkeimmän henkilön, oman isän.

Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun menimme kirkolle, sinne Höllille, kunnalliskotiin, vanhuksia katsomaan. Poikkesimme myös sankarihaudoilla, minne oli laitettu jokaiselle kaatuneelle oma valkeaksi maalattu puuristi. Osasin jo lukea ja isäni nimi palautti uudelleen ahdistuksen. Tätäkö varten minun piti oppia lukemaan. Rintamalta oli palautettu isäni repusta löydetty omaisuus. Kampa, nahkakintaat, tupakkarasia, kello perineen, rahakukkaro, sisällä rahaa 223 markkaa. Vielä tänäänkin näkyvät kukkaron pintanahassa sen aikaisten metallirahojen kuvat prässäytyneenä uhrin alla veren kostuttamina. Kello on käyttökelvoton, perät hävinneet, mutta se on isäni kello. Hopeakuorinen, avaimella vedettävä taskukello. Siinä isän viime terveiset rintamalta.

Kotirintamalla pelättiin desantteja, vaikka ei heitä koskaan nähtykään. Samoin käpykaartilaisia, joista ei lasten sopinut mitään tietää. Tekivät kuulemma ”myyräntöitä”.

Kansakoulun jälkeen hakeuduin oma-aloitteisesti Tampereen valmistavaan tekniseen ammattikouluun. Kaksivuotisen kurssin selvitin luokkani parhaana stipendin kera. Valtio maksoi sotaorvon koulutuksen. Oppikouluun pyrkiminen ei tullut edes unissa mieleen, vaikka sekin olisi maksettu. Koulun jälkeen itsetuntoni ja -varmuuteni palasi hetkeksi. Työurani aikana asetin kuitenkin aina riman liian korkealle, tavoitellakseni sitä mihin tiesin pystyväni. Minuahan ei koskaan innostettu yrittämään.

Olen kertonut tämän siksi että me, sota-ajan sukupolvet opetettiin pitämään ”suu supussa” sellaisista ryhmistä kuten sotaveteraanit ja -invalidit, karjalan evakot, sotalapset, lotat, inkeriläiset, luovutetut venäläiset, sotaorvot ja -lesket ym. Ajan hengen mukaista oli vaieta tai puhua näistä hiukan negatiiviseen sävyyn. Muilla asioilla sai kyllä elämöidä.

Nyt voidaan puhua ja puhutaan. Sotaveteraaneille kaikki kunnia. Te, jotka sieltä palasitte, kuka missäkin kunnossa, olette oikeat ihmiset arvioimaan onko tämä nyky-Suomi sellainen maa jonka tulevaisuuteen uskoitte vuosikausia etulinjassa ollessanne. Kotirintama taisteli teidän mukananne. Täälläkin surtiin, pelättiin, itkettiin ja tehtiin työtä yötä päivää. Kaikki me olimme silloinkin samaa kansaa kukin kohdallaan, etulinjasta pikkumökin porkkanapenkkiin.

Kosti Tuominen

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?