Kauppa alakerrassa
Asuin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta Rautalammin Osuuskaupan yläkerrassa.
Lapsen hatarat muistot eivät ulotu ostosten tekoon. Ehkä kipaisin määräyksestä joskus hakemassa jotakin pientä. Rahaa ei käytetty, lasku merkittiin vastakirjalle ja maksettiin kuukausittain.
Käydä jumusin ensimmäisen luokan kansakoulua kulkien kilometrin matkan hiekkateitä myöten urheilukentän kautta. Kaverina olivat paluumatkalla lastenkodin pojat ja aikaa saattoi tärvääntyä parikin tuntia erityyppisissä virikkeellisissä kilpailuissa sekä harrasteissa.
Minut laitettiin kevättalvella syntyneiden pentujen tavoin opintielle jo kuuden ikäisenä. Muistan itkeneeni aluksi kovasti. Kaupalta tuli apu. Kotilaisen Veeru minua pakettiautolla ensi hätään pari viikkoa opinahjoon kuskaili.
Muutettuamme nykyiselle Koulutielle eivät palvelut olleet kauaksi karanneet. Kaipa hiekkatiet oli jo 1962 nimetty karttoihin. Posti osasi perille, kun tiesi paikkakunnan ja kylän. Pihojen poikki Punkin kauppaan ei tullut sataa metriä.
Pienen pojan ostokset muistuvat eloisina mieleen. Nalle-karkit maksoivat pennin kappale ja hillomunkki kymmenen.
Karjalan mies Aleksanteri Punkki oli kauppias viimeisen päälle. Kerrottiin hänen jonkun artikkelin puuttuessa pyytäneen asiakasta odottamaan hetkisen. Puolijuoksua mies kipitti takakautta Lyyran kauppaan hakemaan kysytyn myytävän.
Hyödyin kosolti kaveruudestani Punkin Auliksen kanssa. Liikkeillä oli nykyistä paljon suppeammat aukioloajat, mutta takakautta sai välttämättömät lähes aina iltaisin ja pyhäisin. Tarvetta tuli harvoin, kun ihmiset osasivat varautua.
Lukio- ja ”opiskeluaikana” vähäiset hankinnat piti tehdä hiukan kauempaa. Aloittaessani Helsingissä poliisina 1976 asuin vuoteen 1980 Hietalahdenkatu 16 A-rapussa. Vaan mikäpä sijaitsi katutasossa? Elanto. Sieltä kannettiin ranskanleipää ja lauantaimakkaraa, joilla poikamies elää muutaman vuoden mukavasti.
Aikaa olisi ollut hakea eväät etäämmältä, mutta nuori ihminen on perusluonteeltaan laiska. Hissillä puukengät jalassa sisävaatteissa alakertaan ja kiireesti takaisin, ettei kunto pääse hyötyliikunnalla kohoamaan. Sitten asioikseen ratikalla kuntosalille.
Vantaalla asuimme kaupattomassa kylässä 17 vuotta. Lähimyymälä ajoi arkisin likelle kerran päivässä, tosin käyttö alkuinnostuksen jälkeen väheni.
Ostelin autoni peräronttiin elintarvikkeita pitemmällä tähtäimellä Myyrmäestä. Nopeasti tottuu hölmöyttään poikkeamaan päivittäin puodissa, kun omalla ajopelillä ajelee.
2000 muutimme Helsinkiin. Lönkan ja Annankadun kulmassa oli Sesto. Iso ja hyvä myymälä, josta sai paljon muutakin kuin elintarvikkeita. Rakennemuutos pienensi liikettä, nimi muuttui Valintataloksi ja muutama vuosi sitten kiinteistöön sijoitettiin EU-virasto. Alepa toki löytyy edelleenkin läheltä Lönkan ja Albertinkadun risteyksestä.
Oli erittäin lähellä, ettei Siwa tullut rappumme katutasoon. Taloyhtiön hallitus pelkäsi valmiiksi ahtaan pihan ruuhkautuvan tavarantoimituksissa ja päätti jättää tilan vuokraamatta.
Kauppaketju lienee päättänyt sijaintipaikaksi tämän kohdan Kampista. Nyt myymälä on viereisessä talossa.
Ympyrä on sulkeutunut. Tuskin minä kotoani enää mihinkään muutan, jos ei jotakin hyvin erikoista satu. Taas asutaan kaupan yläkerrassa.
Asialla ei juuri ole merkitystä. Me kaksi vanhenevaa ihmistä emme kovin kummoisia ostoksia tee ja on aivan sama, mistä ruokapussi kannetaan.
Viikonloput ja lomat vietämme lähes poikkeuksetta mökillä ja ostokset teen miltei aina Luopioisista. Niin olen päättänyt.
Kun pesueemme tulee Helsinkiin, on tarvetta isoillekin hankinnoille. Silloin on lähdettävä alakertaa kauemmaksi.
Nyt jaksan kävellä nuo muutamat sadat metrit isoon ruokakauppaan ja kuljettaa kassit sieltä kotiin. Kunto on näköjään parempi kuin 1976.
Kun olin pentu, kaupat pitivät ovensa auki maanantaista perjantaihin kello 9–17, lauantaisin kello 9–13 ja sunnuntaisin lujasti kiinni. Eivät nähneet ihmiset nälkää ja pyhäisin illan suussa löytyi ruokakaapista tarpeeksi puraistavaa.
Nyt alakerran Siwa on auki maanantaista lauantaihin kello 7–23 ja pyhäisin kello 9–23. Ikkunastamme näkee puodin ulko-oven, jonka saranat näyttävät kuluvan kelloon tai päivään katsomatta.
Jaa niin. Kävi tässä taannoin talonmiestä haastattaessani ilmi, että talomme 0-kerroksessa Lönkan ja Fredan kulmassa piti Valio vielä 1970-luvun alussa maitomyymälää, josta sai muitakin elintarvikkeita.
Onkohan tämä meikäläisen elämä liian helppoa?
