Aimo Kokkola on muusikko, joka tietää, miten yhdistyvät taiteilijan ja maamiehen työt.
Hänet tunnetaan Laitikkalan trubaduurina ja lauluntekijänä, jonka keikkakalenteria täyttävät niin yksityiset kuin julkisetkin juhlijat ja tilaisuuksien järjestäjät joka puolella Suomea. Hän juontaa, laulaa, soittaa ja on aidosti läsnä jokaisessa tilaisuudessa, olipa se minkä luonteinen tahansa. Mutta ei se koko juttu siinä ole.
– Osaa Aimo laulaa, oikein hyvinkin, kylällä tiedetään. Ja on sillä niitä omia lauluja ja levykin. Kun Aimo laulaa, mennään joukolla kuuntelemaan. On se sen verran hyvä, ettei meitillä täällä toista semmoista ole, juu. Mutta tärkeä kysymys on vielä kysymättä: Jokos sää olet saanu kaikki touot tehtyä?
Aimo Kokkola on maamies, Joensuun tilan isäntä kolmannessa polvessa ja viljanviljelijä. Hänessä näkyy jäljet pitkistä tunneista traktorin ratissa, kylvö- ja korjuuaikojen tauottomista työrupeamista, kymmenien peltohehtaarien muokkaamisesta vuosi toisensa jälkeen.
– Näillä, hän katsoo käsiään, olen saanut arvostusta, kun huomaavat, että niillä on tehty muutakin kuin soitettu kitaraa.
On sanottu, että nuo eivät ole soittajan kädet.
Se tarkoittaa hyvää. Niistä voi aavistaa, etteivät laulutkaan synny tyhjän lirkuttelusta vaan hikisen, riskejä vaativan, kuluttavan ja kaikkine repaleineenkin hyvin rakkaan maatyön voimasta.
– Minulle sopii hyvin, että on kaksi ammattia. Jos toisessa jotenkin epäonnistun, voin ajatella, että toisessa menee paremmin. Ne myös täydentävät toisiaan, sillä maanviljely on lopultakin hyvin yksinäistä työtä. Siinä olen pellolla traktorini kanssa, minä ja luonto vastatusten. Keikoilla taas on aina paljon ihmisiä ympärillä, puhetta ja kontakteja. Itse olen keskipisteenä, jota muut katsovat, Kokkola kuvailee.
60-vuotispäiväänsä hän viettää järjestämällä konsertin Aitoon Honkalassa sunnuntaina toukokuun 25. päivä, viikon verran oikean syntymäpäivän jälkeen. Lipputulot lahjoitetaan syöpätutkimukseen ja konserttilippu on ainoa muistaminen; ei kukkia eikä puheita eikä muita muodollisuuksia, niin on päätetty.
Kuopuksesta varttui isäntä
Aimo Kokkola on Martti ja Helmi Kokkolan neljästä lapsesta nuorimmainen.
Hän tottui pienestä pitäen siihen, että elämä kokonaisuudessaan on työtä. Karja sitoi perheen tasaiseen vuorokausirytmiin, johon lasten kannalta liittyi sekä työvelvoitteita että suuri turvallisuudentunne.
– Meillä oli siihen aikaan lypsypaikka rannassa tai riihen pihassa. Lasten hommana oli sytyttää lehmisavut eli tehdä nuotiot tuulen yläpuolelle, jotta savu häätäisi kärpäset ja paarmat lehmien kimpusta. Se oli kivaa työtä, touhuttiin yhdessä ja äiti oli lähellä, hän muistelee.
Hän tunsi jo teinipoikana vahvaa vetoa maahan.
– Olin 14-vuotias, kun meille tuli ensimmäinen puimuri, pieni kolmeykkönen Massikka. Minusta tuli sen pääasiallinen kuski – taisin olla meistä innokkain ajamaan sitä, ja nuorena oppii nopeasti. Siitä viimeistään lähti kiinnostus peltotöihin, hän muistelee.
Nuori poika sai tilan hoidosta paljon vastuuta, sillä isä Martti oli Pälkäneellä arvostettu kunnallismies, jolla oli paljon kokouksia ja muuta yhteisten asioiden hoitoon liittyvää tekemistä.
– Isä antoi ennen lähtöään ohjeet, mitä piti tehdä, ja minä tein. Kyllä kai isä uskalsi luottaa minuun ja itse taas innostuin, kun koin saavani vastuuta, Aimo Kokkola kertoo.
Sitä mukaa oli luontevaa, että hän jäi Elina-vaimonsa kanssa pitämään tilaa vanhempiensa jälkeen. Mutta maanviljelijän ammatin epävarmuus tiedettiin hyvin jo 1970-luvulle tultaessa, ja nuori mies halusi hankkia itselleen ”henkivakuutuksen” eli toisen ammatin.
– Opiskelin Hämeenlinnassa peruskoulunopettajaksi, ja tein sitä työtä muutamia vuosia. Vuonna 1979 ostin tilan nimiini, ja sen jälkeen luovuin melko pian opettajan hommista. Kävin silloin jo laulukeikoilla, viljelin maata ja oli perhe. Jostakin piti luopua, hän kertoo.
Aimo Kokkola kylvää toistaiseksi peltojaan Joensuun isäntänä, mutta työn jatkaja on jo tiedossa. Kokkolan perheen neljästä pojasta toiseksi nuorin, juuri agrologiksi valmistunut Lauri haluaa seurata isänsä jälkiä.
– On helpotus ja suuri ilo tietää, että työ jatkuu minun jälkeeni. Nyt jo minulla on paljon tukea pojasta, kun voimme yhdessä miettiä asioita, isä kertoo tyytyväisenä.
Hänen mielestään perintötila on enemmän kuin oma koti. Se on tavallaan sukupolvien yli kulkeva velvoite.
– Tapaan sanoa, että minulla on Joensuuhun käyttöoikeus ja ylläpitovelvollisuus pikemminkin kuin omistussuhde. Ja tila pitäisi aina jättää seuraavalle paremmassa kunnossa, kuin sen on itse saanut, hän huomauttaa.
Esikoispoika Tuomas ja toiseksi vanhin Jarmo ovat jo valmistuneet ammatteihin ja kuopus Simo opiskelee. Kukin vuorollaan on tehnyt tilan töitä vanhempien apuna.
Vain oman osansa voi tehdä
Herkkupaloja ne hakevat kädestä mutta silityksistä eivät piittaa.
Maanviljely opettaa tekijälleen nöyryyttä, sillä työkaverina on voima, jota ei voi käskeä eikä ohjata.
– Luonnon edessä ihmisen on pakko myöntää voimattomuutensa, vaikka se on monesti tosi vaikeaa. On hyväksyttävä se, että vain oman osansa voi tehdä. Luojan kädestä tulee loput, Aimo Kokkola pohtii.
Silti oma käsi pusertuu nyrkkiin, kun kuivuus iskee väärään aikaan tai kaatosateet painavat viljan tähkät maahan. Malttamattomuus päästä pellolle piinaa ja hermostuttaa.
– Monesti ennen peltotöiden alkua olen kuin kissa pistoksissa. Sitten kun ensimmäinen hehtaari on kylvetty tai puitu, olo helpottuu, Kokkola nauraa.
Sitten ovat vielä EU-tarkastajat. Heidän vierailuunsa on vaikea suhtautua samalla tavoin nöyränä kuin luonnon jylhään tapaan säädellä maamiehen työtä, mutta vähintään yhtä stressaavaa se on, Kokkola vakuuttaa.
– Koko kesän jännittää, että minä aamuna tulee puhelu: olemme vuorokauden päästä teillä. Vaikka tietää, että kaiken pitäisi olla kunnossa, rupeaa kumminkin miettimään, että jos jostain paperista puuttuukin yksi rasti…
Sellaisina hetkinä täytyy myöntää itselleen, että kaikkea ei tarvitse tietää eikä kaikkea osata. Periksi antamista tarvitaan joskus, se helpottaa, Aimo Kokkola sanoo.
Kesä kuluu pelloilla. Viljan korjuuaika on joskus voittoisa, joskus tappion makuinen.
– Jos käy pahasti, ajatellaan niin kuin Lauri-poikani aina sanoo: ensi vuonna uudestaan. Maahan täytyy uskoa ja kotimaisen ruuan tuotannon jatkuvuuteen, ei tätä työtä muuten jaksa, Kokkola pohtii.
Etuoikeus: kiinni maassa
Aimo Kokkola sanoo, että hänellä on ollut etuoikeus kasvaa maahan kiinni. Hän tuntee joka kourallisen multaa kotopelloillaan.
– Täällä jokainen paikka, kivi ja puu kertoo minulle jotakin. Vaikka en näkisi, osaisin kulkea missä vain kompastumatta, hän sanoo.
Kiintymys luontoon, kotoiseen maahan ja kotikylään on pitänyt hänet kiinni Joensuussa, vaikka monta tietä olisi johtanut maailmalle. Hän ei pidä itseään intohimoisena maatalousyrittäjänä eikä varsinkaan osaavana voiton tavoittelijana.
– Maanviljelijä olen mutta en isolla M:llä. Ei tämä mikään menestystarina ole ollut. Monta asiaa olisi pitänyt tehdä toisin, hän arvelee vaatimattomasti.
Varsinaisena heikkoutenaan hän pitää sitä, ettei osaa olla suhtautumatta työhönsä tunteella. Olkoot öljyisten koneiden rassaamiset, kaiken maailman lomakesodat, ruiskutukset ja lannan levittämiset miten raskaita ja proosallisia tahansa, ne eivät estä sydäntä tietyin ajoin värähtämästä.
Esimerkiksi keväinen pellolle lähtö on hetki, josta hän ei haluaisi luopua vaikka voisikin.
– Kerran OKL:ssä eräs opettaja kysyi minulta, miksi oikeastaan haluan maanviljelijäksi. Kerroin toukotöistä: miten ajan traktoria ja aistin tuulet ja kevään heräämisen, miten multa tuoksuu – kun sitä ottaa käteensä, tuntuu että sitä voisi vaikka syödä. Opettajan poskille rupesi valumaan kyyneleitä ja hän sanoi, että nyt hän ymmärtää, Kokkola kertoo.
Tänä keväänä hän iloitsee siitä, että oras alkaa taas nousta Joensuun pelloille, ja tila tulee toimeen omillaan. Monille on käynyt toisin, sen verran tiukkoja aikoja suomalaiset maataloustuottajat ovat joutuneet kokemaan.
Paitsi omaan maahansa, Kokkola on kasvanut kiinni kotikyläänsä. Tuntuu hyvältä tietää, että monella muullakin Laitikkalan tilalla on tehty tai tiedossa sukupolvenvaihdos – ja jatkuvuus.
– Jos nuoret uskovat tulevaisuuteen, se kertoo, että me ollaan annettu sille hyvä pohja – ei ole nujerrettu heidän unelmiaan, Aimo Kokkola sanoo.
