Hyvien veneiden tekijöitä on aina osattu arvostaa. Ennen tieverkoston kehittymistä vene oli näillä järviseuduilla ensisijainen kulkupeli kesäiseen aikaan, mentiinpä sitten kirkkoon, kauppaan tai myllyyn.
Suurempien selkävesien äärellä hyväsoutuinen ja tasapainoinen puupaatti oli kullan arvoinen. Kirvesvarret ja muut yksinkertaiset tarvekalut tehtiin joka torpassa omatoimisesti, mutta asiansa osaavia venemestareita ei joka oksalla kasvanut.
Lasikuitukaukaloiden esiinmarssi syrjäytti puuveneet lähes tykkänään ja samalla veneentekijät uhanalaistuivat. Sukupuutto uhkasi arvokasta käsityöperinnettä.
Kuusikko tarttuu toimeen
Muutamat luopioislaiset miehet ovat monen muun lailla olleet huolissaan tästä asiaintilasta. Useana vuonna he Haltiapäivillä tavatessaan puhuivat, että kyllä joskus olisi mukava tehdä kunnon vanhanajan puuvene. Asia muhi ja hautui mielissä aikansa, kunnes ajatus vihdoin kypsyi tekojen asteelle.
– Virtasen Tarmo ja Körhämön Jani taisivat lopulta tehdä aloitteen, ja oli siinä Toivarin Arikin yhtenä mukana, muistelee Tapio Körhämö venehankkeen syntyhetkiä.
Kun tieto veneen veistämisestä levisi lähipiiriin, olisi porukkaan ollut tulijoita vaikka kuinka. Verstaaksi valitun Körhämön talon puutyöpajan tilat rajoittivat kuitenkin miesmäärän kuuteen henkeen. Ryhmä täydentyi Jouko Lindroosilla ja Perttu Pohjanperällä.
Viime syksynä ryhdyttiin toimeen. Suunnilleen joka toinen maanantai-ilta on Haltialla höylättu, sahattu, veistetty ja niitattu uutterasti.
– Tavoitteeksi asetettiin, että vene tulee valmiiksi sitten kun tulee. Ei sillä niin väliä, minkä kesän sulille valmistuu, tiivistää Lindroos tiukan tulostavoitteen.
Talven kääntyessä lopulleen alkoi näyttää siltä, että taitavissa käsissä vene vääjäämättä valmistuu jo tämän vuoden sulan veden aikana.
– Olisihan sitä mukava päästä alkukesästä tervaamaan hyvillä kuivumiskeleillä, Virtanen myhäilee lähes valmiin veneen vierellä toukokuun puolivälissä.
Pohjanperä luotsaa hanketta
Kaikilla veneporukan jäsenillä on enemmän tai vähemmän aiempaa kokemusta puun työstämisestä, vaikka Tapio Körhämö toteaakin vaatimattomasti olevansa ”enempi tämmöinen metallimies”. Porukan nestori Perttu Pohjanperä on kuitenkin itseoikeutettu mestari historiallisista syistä.
– Olin jo nuorena poikana monena kesänä enoni Erkki Käenniemen oppipoikana veneitä tekemässä. Parina viimeisenä kesänä sain jo vastuullisiakin tehtäviä ja olin enon parina toisessa päässä venettä, Pohjanperä muistelee.
– Erkki-eno teki satoja veneitä tunnetulla käenniemeläisellä mallilla. Se oli hyväkulkuinen venemalli eikä ollenkaan kiikkerä. Suurin osa Kukkian alueen veneistä oli aikoinaan hänen tekemiään.
Erkki Käenniemi oli saanut veneenveistäjän oppinsa aikoinaan kuuluisalta Pälvirannan veistämöltä Tampereelta. Pohjanperälle enon muiston vaaliminen olikin tärkein motiivi veneen tekemiseen, vaikka hän nuorempana jo yhden veneen tekikin omin päin – tietysti enonsa mallia noudattaen.
– Silloin joskus tekemäni vene on edelleen olemassa, joten pääsimme ottamaan siitä mallia ja mittoja tekeillä olevaan paattiin, Pohjanperä iloitsee.
Myös Tarmo Virtasella veneenteko kulkee verenperintönä. Hänen isänsä Onni on tehnyt 1960-luvulla edellisen Haltialla valmistetun puuveneen.
Haaveesta todeksi
Lähes tärkein osa maanantai-iltojen työrupeamia on ollut talkookahvien nauttiminen. Kahvivastuussa on ollut kukin vuorollaan, ja tarjoamisiin on kuulunut joka kerta myös suolaista ja makeaa kastettavaa. Evästarjoilun laatu ja määrä on pysynyt läpi talven kiitettävän puolella.
Vesille asti ei alus vielä Kesälehden painoon mennessä ennätä, mutta toukokuun viimeisenä maanantaina se nostetaan tervausta varten jo pihamaalle ja kahvit hörpitään kesäillan lämmössä tuoreen tervan tuoksuessa.
Veneentekijöistä huokuu tyytyväisyys kättensä jälkeen lähes valmiin työn äärellä.
– Minulla on pikkupojasta asti ollut haaveena rakentaa oma vene, ja siinä se nyt on. Mahtaakohan nykyisillä pojilla olla jotain vastaavanlaisia haaveita, Ari Toivari herkistyy miettimään.