Ihmisten turvattomuuden tunne on kasvanut, vaikka faktat kertovat Suomen muuttuneen entistä turvallisemmaksi. Tulevaisuuden pelkoja kartoittavien tutkimusten mukaan suomalaiset pelkäävät erityisesti hyvinvointiyhteiskunnan rapautumista.
– Ihminen kokee itsensä voimattomaksi suurten järjestelmien edessä. Ajatellaan, että vastuu on ennen kaikkea yhteiskunnalla, ei yksilöllä itsellään, kertoo Wienissä asuva tulevaisuudentutkija ja filosofian tohtori Leena Ilmola.
Ilmola tutkii työkseen epävarmoja systeemejä. Näistä hänellä on monta esimerkkiä. Yksi on Lehman Brothersin konkurssin todennäköisyys, joka vuonna 2008 oli 0,00000000000000000000007. Silti konkurssi tapahtui, ja muuttui länteenkin kantautuneen finanssikriisin symboliksi.
Ylös sohvalta valittamasta
Omien sanojensa mukaan ”iäisyyksiä sitten” Ilmola tutustui Päivi Loukamoon, joka on tuttu toimija Luopioisten Mikkolan Navetalla.
– Päivi tutustutti minut Luopioisiin ja Mikkolan Navettaan. Ihastuin valtaisasti Navetan porukkaan, joka aktiivisesti tuottaa kulttuuria, taidetta, iloa ja hyvinvointia itselleen ja muille, sen sijaan, että istuisi sohvalla ja valittaisi, että kaikki ympärillä näivettyy.
Ilmola alkoi itsekin ottaa osaa Navetan kulttuuririentoihin. Hän osallistui taidekirjakursseille ja tutustui näyttelyihin. Ensimmäinen näyttelykokemus oli Piia Salmen, Ayumi Matsuzakan ja Fabrice Lecouffen performanssi, jossa kuvattiin paikallisia ihmisiä valmistamassa hilloa.
– Minuun teki suuren vaikutuksen performanssin vuorovaikutuksellisuus, jossa teoksen tekijät menivät kuvaamaan hillontekijöitä heidän koteihinsa, Ilmola sanoo.
Pikkuhiljaa alkoi muodostua idea Luopioisten ja Mikkolan Navetan ottamisesta mukaan tapausesimerkeiksi tutkimuksiin. Paraikaa Ilmola suunnittelee pienten paikkakuntien elinvoimaisuutta selvittävää tutkimusta, jossa tulee Japanin ja Itävallan tutkimuskohteiden lisäksi olemaan mukana Luopioinen.
Heinäkuussa Ilmola suuntaa Luopioisiin itävaltalaisen ja japanilaisen kollegansa kanssa.
– Sen suurempia suunnitelmia tutustumisreissusta ei vielä ole. Mutta se on varma, että ainakin savusaunaan aion heidät viedä.
Mitä on säällinen elämä?
Tulevaisuuden tutkiminen on pallottelua erilaisten epävarmuuksien kanssa. Paljon epävarmoja tekijöitä on myös Ilmolan ja kymmenkunnan Luopioisissa ja pääkaupunkiseudulla asuvan Pöllökartano-projektissa, joka sai alkunsa Ilmolan luotsaamasta hyvinvointi-Suomea vuonna 2030 tutkivasta selonteosta. Selonteon tilaaja on eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, ja tutkimus julkaistiin toukokuussa.
Tutkimuksessa oli mukana ulkomaisia ja kotimaisia työryhmiä, joista jokainen käsitteli yhtä tulevaisuutta koskevaa skenaariota. Mikkolan Navetan työryhmä pohti tilannetta, jossa ilmastonmuutos aiheuttaa talouskasvun hidastumisen, minkä vuoksi ihmiset joutuvat muuttamaan kulutustottumuksiaan.
– Kun talouskasvu hidastuu ja julkisen sektorin rahat vähenevät, ihmiset alkavat organisoida erilaisia toisista huolehtimisen tapoja, Ilmola selittää.
”Säällinen elämä” -nimellä tunnettu skenaario poiki yllättäen konkreettisen idean. Päivi Loukamo vinkkasi tyhjillään olevasta entisestä mielisairaalan rakennuksesta, Ilmola otti ideasta kopin ja ryhtyi pohtimaan, voisiko rakennuksen muuttaa yhteisöllisiksi asunnoiksi.
Paljon on vielä kesken
Luopioisissa ei ole totuttu jäämään laakereille lepäämään. Helmikuussa perustettiin Osuuskunta Pöllökartano, joka alkoi hetimmiten työstää ideaa käytännössä.
– Paljon on kuitenkin vielä esteitä ylitettäväksi, ennen kuin voimme sanoa ideamme todella toteutuvan, Päivi Loukamo muistuttaa.
Osuuskunta Pöllökartanon hallitukseen kuuluva Seppo Kääriäinen on kuitenkin sitä mieltä, ettei mitään tapahdu ilman haaveita ja unelmia.
– Hyvä puoli on se, että Pälkäneen kunta on ollut todella myötämielinen hankkeellemme. Toivon mukaan saamme lähitulevaisuudessa myös virallisen sopimuksen talon ostamisesta.
Ideatasolla sen sijaan ollaan niin pitkällä, että Kääriäinen ja muutama muu piipahtivat viikko sitten esittelemässä hanketta eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle. Esityksessä kerrottiin muun muassa hankkeen pääideologiasta, jonka tarkoitus on kasvattaa asukkaiden hyvinvointia ja onnellisuutta sekä pienentää niin yksilön kuin yhteiskunnankin kustannuksia.
– Totta kai tärkeää on myös hiilijalanjäljen pienentäminen. Siksi asunnot ovat pieniä ja rakennus on tarkoitus remontoida kestävällä tavalla.
Miten mitata onnellisuutta?
Luopioisten Kukkiakodon vieressä sijaitseva satavuotias Pöllölä on kaunis, ryhdikäs rakennus, joka on kuitenkin ulkopinnoiltaan kehnohkossa kunnossa. Sen sijaan hirsirakenteet vaikuttavat terveiltä.
Kunnan väestörakenteen vuoksi Pöllökartano tulisi toteutuessaan väistämättä olemaan senioritalo.
Yhteisöllisen senioritalon taustalla on muun muassa ajatus siitä, ettei ketään tulisi jättää oman onnensa nojaan; Suomi on täynnä yksinäisiä vanhuksia, kerrostaloissa ihmiset juuri ja juuri tunnistavat naapurinsa eikä toista auteta ilman itselle koituvia hyötyjä.
Toisaalta, vaikka elämme individualistisessa ”jokainen pärjää omillaan” -kulttuurissa, tunnutaan yhteiskunnassamme samaan aikaan kaivattavan ” vanhaan, hyvään aikaan”, jolloin toiselle apua tarjoava naapuri ei ollut ihmetyksen aihe.
Pöllökartanossa turvaa luo toisten ihmisten läheisyys. Suunnitelmien mukaan asukkailla tulisi olemaan omat, 30–50 neliömetrin ”asumisyksiköt” pienine keittiöineen. Yhteistiloja olisivat suurempi keittiö, saunatilat ja leivintupa.
Kääriäinen ja Loukamo muistuttavat, ettei Pöllökartanon ole tarkoitus olla minkäänlainen yhteistalouteen tai maailmankatsomukseen perustuva kommuuni.
– Pöllökartano toimii väljemmillä periaatteilla. Mutta ei se kai huono juttu ole, jos asukkaat haluavat ostaa vaikka yhteisen porkkanapussin tai vaihtaa palveluita, esimerkiksi siten, että joku leipoo lauantaina sämpylät koko porukalle ja toinen tekee jotakin muuta? Loukamo kysyy.
Tärkeä päämäärä hankkeessa on myös asukkaiden hyvinvointia tutkivien mittareiden kehittäminen.
– Jos lupaamme, että tällainen asumismuoto parantaa asukkaiden hyvinvointia, on meidän myös todistettava se jollakin tapaa, Kääriäinen toteaa.
Asumisen mallin edelläkävijä
Kääriäisen mukaan Pöllökartanon kaltaisille asumisratkaisuille on valtakunnanlaajuista sosiaalista tilausta. Työ-ja elinkeinoministeriön maaseutupoliittisessa kokonaisohjelmassa todetaan muun muassa, että ” ”tulevaisuudessa on saatava lisää iäkkäille suunnattuja erilaisia asumisen muotoja.” Ylös kirjattuun tavoitteeseen Pöllökartano sopisi kuin nenä päähän.
– Olemme hakeneet talon remontointiin tukea Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselta (ARA). Haaste on kuitenkin se, ettei ARA tunne tämäntyyppistä asumisen mallia. Samaan aikaan ARA on kuitenkin kiinnostunut hankkeesta nimenomaan sen harvinaislaatuisuuden vuoksi.
Päivi Loukamon mukaan – vaikka mantra mitä sanoisi – eivät kaikki ikäihmiset kykene asumaan loppuun saakka omissa kodeissaan.
– Tarvitaan asumisratkaisuja, jotka ovat jotakin oman asunnon ja vanhainkodin väliltä.
Osuuskunta Pöllökartanon toimitusjohtajana toimiva Leena Ilmola on ilmoittanut muuttavansa Pöllökartanoon miehensä kanssa, jos hanke toteutuu. Aikaisintaan senioritalo olisi valmis asuttavaksi ensi vuoden syksyllä.
Myös Loukamo on pohtinut muuttoasiaa.
– Luopioinen on ainoa paikka Suomessa, minne voisin kuvitella muuttavani, Puutikkalassa kesät ja Hämeenlinnassa talvet asuva Loukamo sanoo.
