Lady bird, come on down,
I’m here waiting on the ground,
lady bird, I’ll treat you good,
ah, lady bird,
I wish you would,
you lady bird, pretty lady bird.
Näin kauniisti laulaa Lee Hazlewood leppäkertulleen Nancy Sinatralle kappaleessa Lady Bird.
Lady bird eli leppäkerttu saa viehättävän hyönteisen roolin myös saduissa ja lastenloruissa. Sen sijaan hämähäkit kuvataan pahantahtoisina ja inhottavina.
Ihmisen suhtautuminen selkärangattomiin eläimiin on varsin kahtiajakoinen. Siinä kun esimerkiksi perhoset ovat useimpien mielestä miellyttäviä, lukeutuvat punkit, polttiaiset, paarmat ja hyttyset inhokkihyönteisiin.
Inhomme taustalla jylläävät primitiiviset tunteet. Järjellä ajateltuna meillä on varsin vähän syitä inhota hyönteisiä: Ilman vedessä eläviä selkärangattomia kaloilla ei olisi ruokaa, eivätkä kukat kukkisi ilman pölyttäviä hyönteisiä. Marjasatokin jäisi kovin pieneksi, jos metsän hyönteiset kuolisivat. Niin ikään monet linnut elävät hyönteisillä ja hämähäkeillä. Esimerkiksi hippiäisen on talvesta selviytyäkseen löydettävä puista yhden ainoan vuorokauden aikana monta sataa hämähäkkiä.
Aivan heti hyönteiset eivät maailmasta ole loppumassa. Tähän mennessä on tunnistettu yli miljoona erilaista hyönteislajia, joista Suomessa elää 21 000 lajia.
Kuin pieniä jalokiviä
Padankoskella puolet vuodesta asuva kasvituntija ja entinen opettaja Tuomo Kuitunen ei lukeudu hyönteisvihamielisiin ihmisiin. Sen sijaan hänen mielestään hyönteisissä riittää loputtomasti tutkittavaa ja ihailtavaa.
– Kun näen maassa mielenkiintoisenoloisen ötökän, kumarrun sen puoleen ja katson sitä silmästä silmään. Eikä lajin tarvitse minulle uusikaan olla. Esimerkiksi metsäsittiäisessä ja ristihämähäkissä riittää loputtomasti ihmeteltävää.
Metsäsittiäisiä, kuten muitakin kovakuoriasia on Kuitusen mukaan erityisen mukava katsella.
– Sittiäisen musta panssari hohtaa auringossa sateenkaaren jokaista väriä, ja lehtikuoriaisen panssarin metallinhohteinen vihreä suorastaan hivelee silmiä. Kauneudessaan kovakuoriaiset ovat kuin pieniä jalokiviä.
Siitäkin metsäsittiäinen on mukava veijari, että sen saa helposti kiinni. Pelästyessään se teeskentelee kuollutta. Nilviäisten ja nivelmatojen ohella sittiäisellä on tärkeä roolinsa myös maanmuokkaajana.
Ristihämähäkissä Kuitusta viehättää sen selän ristikuva sekä jalkojen ja suuosien pörröisä karvaisuus. Ristihämähäkin taianomaista seitinkutomistaitoa Kuitunen jaksaisi ihailla vaikka kuinka kauan.
– Miten se pystyykin tekemään puiden väliin niin suuren, niin täydellisen seitin. Ei tulisi mieleenikään rikkoa seittiä, kun ajattelee, kuinka kauan sen tekemiseen on mahtanut aikaa kulua.
Suomen vaarallisin eläin
Luonnon muokkaamista enemmän Kuitusta kiinnostaa luonnon säilyttäminen. Padankoskella sijaitsevan kesäpaikan puiden ja pensaiden hän antaisi mieluusti kasvaa vapaasti. Jopa voikukilla, noilla kasvimaailman väärinymmärretyillä kaunottarilla, on Kuitusen mukaan oikeus olla olemassa.
Kuitunen raapii korvantaustaansa. Mieleen palaa muisto eräästä kahvipöytäkeskustelusta, jossa sätittiin susia ja karhuja niiden vaarallisuudesta.
Aikansa Kuitunen kuunteli jutustelua. Sitten hän raapaisi kutiavaa korvantaustaansa. Ja kappas: korvan takana mönki ilmielävä puutiainen.
– Nipsaisin otuksen irti, ja asetin sen pöydälle. Sitten tokaisin, että siinä teille Suomen vaarallisin eläin. Taisivat mennä pöydän äärellä aika hiljaisiksi.
Puutiaisen vaarallisuudesta Kuitunen on tosissaan. Itsekin hän on sairastanut aikoinaan borrelioosin.
– Puutiainen on tappanut Suomessa enemmän ihmisiä kuin metsämme suurpedot yhteensä. Puutiaisten levittämä aivokuume ei ole mikään mukava sairaus.
Muisto on siis myös tunnustus siitä, ettei Kuitunen aivan kaikkia ötököitä ihaile. Puutiaisten lisäksi on muitakin, joille Kuituselta ei liiemmin sympatiapisteitä heru. Yksi on hirvikärpänen.
– En minä hirvikärpäsiä vihaa. En vain olisi halunnut niiden levittäytyvän tänne Venäjältä.
Monista yleisesti vihatuista hyönteisistä Kuitunen kykenee kuitenkin useimmiten löytämään jotakin miellyttävää. Vaikka loispistiäisellä on ihmisnäkökulmasta katsottuna melkoisen karu tapa istuttaa munansa elävän toukan sisään, näkee Kuitunen loispistiäisen yleisolemuksessa ”keijukaismaista kauneutta”. Tuhovimmaisten, suuresti inhottujen lehtokotiloiden hidasta liikehdintää Kuitunen puolestaan kertoo seuraavansa oikein mielellään.
Maskuliiniset yöperhoset
Luopioisten kasvistoa systemaattisesti vuodesta 1980 kartoittanut Kuitunen kiinnostui hyönteisistä jo kouluaikoina. Kasvituntemukseen verrattuna hän kuvailee hyönteistuntemuksensa olevan ihmettelyn tasolla. Todellisen ”tietämisen” hän jättää hyönteistutkijoille.
Kouluaikaista hyönteiskiinnostusta seurasi kuuden vuoden jakso, jonka aikana Kuitunen keräsi satoja kovakuoriaisia.
Tätä nykyä Kuitunen ei hyönteisiä ehdoin tahdoin tapa. Jos hän haluaa niitä tutkia, hän asettaa liinan puun alle ja kopauttaa puuta kepillä – ja jo on liinan päällä jos jonkinlaista katseltavaa.
Leppeänä elokuun iltana voi liinan kiinnittää kahden puun väliin ja valaista liinan takaapäin.
– Tällä tavoin saa houkuteltua erilaisia yöperhosia, kuten kiitäjiä ja kehrääjiä. Pidän niistä niiden maskuliinisuuden, suuren koon ja äkkinäisen, nopean lentotavan vuoksi. Esimerkiksi mäntykiitäjä ei ole olemukseltaan mikään hempukka.
Hyönteisten maailma on loputon. Vielä tunnistamattomia lajeja on arvioitu olevan moninkertainen määrä tunnistettuihin verrattuna.
Tuomo Kuituselle tämä on lohdullinen ajatus.
– Jos elinpiirini pakon sanelemana ikääntyessäni kapenee, ei minun tarvitse mennä kuin ulkorappusille ja kyykistyä, ja jo on kokonaan uusi, ihmeellinen maailma siinä silmieni edessä.
