Finngipsin soittajilla oli energinen kontakti toisiinsa ja myös yleisöön.
Kangasalan Salonkimusiikki -tapahtuma saapui viikonloppuna ensimmäistä kertaa Kuhmalahdelle kun Taidepappilassa järjestettiin lauantaina Pappilan Miinan Csárdás-konsertti. Konsertin esiintyjän Finngipsin dynaaminen soitto tarjosi yleisölleen päätä huimaavan kokemuksen. Ilta oli täynnä vaaroja ja vauhtia, mutta myös haaveita ja lempeyttä. Elämykselle viehättävän miljöön tarjosi Taidepappila: taiturillinen konsertti sopi arvokkaisiin tiloihin kuin suloinen satu – tai hengen salpaava jännitysnäytelmä.
Lauantain esiintyjät toivat Kangasalan Salonkimusiikki -tapahtumaan maustetta idästä: Finngips soittaa vauhdikasta unkarilaista kansanmusiikkia, csárdásia, jonka kukoistuskausi sijoittuu 1800-luvulle. Finngips herättää kuitenkin virtuoosimaisella taituruudellaan musiikkityylin jälleen eloon sykkivään. – Olemme vähitellen ajautuneet tähän musiikkityyliin, osittain se on tullut isoisäni perintönä, toisaalta aina veri on vetänyt itään päin. Musiikki on siellä kirjoitettu usein siten, että säilytetään soittajan vapaus ja spontaanius. Saa olla räiskyvä ja temperamenttinen, Kuvailee yhtyeen toinen perustajajäsen viulisti Eeva Oksala. Finngipsin toinen perustaja on Oksalan puoliso harmonikkataiteilija Sami Varvio. Yhtye soittaa mustalaissävytteisin musiikin lisäksi myös omia sovituksia, sävellyksiä ja viihdemusiikkia sekä tangoa. Sami Varvion ja Eeva Oksalan kanssa Finngipsin kokonaiseksi tekevät kitaristi Tuomas Lehto ja kontrabasson kanssa Tuomo Kinnunen.
Yhtyeen kokoonpano voi todellakin aluksi kuulostaa häkellyttävältä, mutta kaikki epäilyksen rikkaruohot tulevat kitketyiksi jo konsertin ensimmäisten minuuttien aikana, mitkä vietetään Johannes Brahmsin Unkarilaisen tanssin nro 4:n parissa. Kappaleen aikana saatiin myös maistiainen siitä, minkälaista tyyliä konsertti tulisi noudattamaan: hitaasta ja nautiskelevasta soitosta repäistäänkin yllättäen nopeaan tempoon, joka saa sydämen läpättämään innostuksesta. Yhtyeen siirtyessä romanialaiseen piiritanssiin, yleisöstä näytettiin jo peukkua toiselle, kun havaittiin minkälaista lupausta illasta ensimmäiset kappaleet jo antoivat. Piiritanssin jälkeen yleisö osoitti jo mielihyväänsä lujilla aplodeilla.
Konsertin alusta asti saatiin nauttia myös Finngipsin omista sävellyksistä. Niistä ensimmäisenä kuultiin musiikkia Nokian kesäteatterin vuoden 2012 näytelmästä Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen . Kappaleen aikana taivasmatka piirrettiin sävelten avulla ihmisten tajuntoihin. Kaipauksella kyllästetty kappale oli yksi konsertin upeimmista helmistä.
Haikean esityksen jälkeen oli aika taas siirtyä eloisamman ja vauhdikkaamman kansanmuusikin pariin, kun vuorossa oli vislehoraa eli vihellyshoraa. Jo nimestäkin saattaa päätellä, että tämä kappale oli omistettu viululle. Ja todellakin sävellys oli Eeva Oksalan käsissä oikea mestarinnäyte: viulu vislasi ja vikitteli yleisöä. Hämmästynyttä päivittelyä kuului yleisöstä ja kerran kuulijakunta meinasi kesken kaiken puhjeta aplodeihin, mutta sitten soitto jatkuikin entistä vauhdikkaammin: pysähtyminen ei olisi tullut kuuloonkaan. Ennen taukoa kuultiin vielä Vittorio Montin vuonna 1904 säveltämä kuuluisa csárdás, joka kuuluu mustalaisorkesterien vakio-ohjelmistoon. Riemukkaan ja veikeän numeron jälkeen seurasi tauko, jonka aikana konsertin tarjoilu nautittiin Taidepappilan viehättävissä huoneissa.
Kuhmalahden Taidepappilan valkeassa salissa, taiteen ympäröimänä, kelpasi nauttia salonkimusiikista.
Harmonikan ja viulun kaunis taisto
Virkistäytymisen jälkeen konserttia jatkettiin Eeva Oksalan ja Sami Varvion omalla sävellyksellä. Oksala kertoi konsertin aikana, ettei musiikin teko yhdessä puolison kanssa ole aina sulosäveliä täynnä:
– Jos jotain aviopuolison kanssa alkaa parityönä tehdä, niin ei kannata yhdessä ainakaan musiikkia ryhtyä säveltämään, Eeva Oksala naurahtaa.
Ajoittaisista kiistoista huolimatta, toinen antaa Sami Varvion mukaan myös motivaation musiikin tekoon:
– On todella hienoa tehdä tällaista musiikkia, kun on noin hyvä soittaja sitten soittamassa niitä.
Jos musiikinteko joskus onkin haastavaa läheisen henkilön kanssa, niin lopputuloksessa siitä ei ole enää jälkeäkään: parin ensimmäinen yhdessä säveltämä teos on vaikuttavaa kuultavaa.
Jos jotain yhteisestä sävellystyöstä hampaan koloon jäisikin, saavat Oksala ja Varvio varmasti purettua kaikki patoumat musiikin keinoin: se on ilmeistä, kun katseli Johannes Brahmsin Unkarilainen tanssi nro 5:n merkeissä syntynyttä Oksalan ja Varvion hurjaa kilpaa. Mittelö sai konserttiyleisön seuraamaan jännittyneenä kisan vaiheita: kumpi vie viulu vai harmonikka – ja lopulta kuuntelija oli ainoa jota vietiin. Pimeyden vähitellen hiipiessä Taidepappilan valkoiseen saliin, ei mikään olisi voinut olla kaihoisampaa kuin harmonikan ja viulun yhteistyö kera kontrabasson ja kitaran.
Konsertin viimeisenä kappaleena oli laulu pienen pienestä linnusta, mikä alkoi jälleen Oksalan viulun johdattamana. Musiikki vaivutti kuulijansa kauniiseen haavemaailmahorrokseen, kunnes herätys tuli jälleen miltei väkivaltaisesti riuhtaisten, nopeasti jättämättä kieltäytymisen varaa. Eeva Oksalan kiihdyttäessä tempoa ei auttanut muiden soittajien kuin vain laittaa sormet juoksemaan vielä vikkelämmin. Kitara, harmonikka ja kontrabasso laittoivat viulun äärilaidoille saakka ja Eeva Oksalan venyi soitoillaan äärettömiin asti. Kunnes lopulta tipahdettiin yhdessä yleisön antoisten aplodien syleilyyn.
Konsertin encore sisälsi yllätyksen, jollaista hyvin harva on saanut kuulla tai edes nähdä: Eeva Oksala soitti konsertin viimeisen kappaleen viulutorvella. Erikoisen instrumentin Oksala oli käynyt hakemassa ”pähkähullun professorin” kanssa pienestä transilvanialaisesta kylästä.
Viimeisimmät kommentit