Tuulenkääntäjä, tuulenpieksäjä, tuulenleputtaja, tuulenpuohtaja, poutahavukka, varihaukka, hiirishaukka, punahaukka, tornihaukka. Yleisellä, näkyvällä ja tunnetulla lintulajilla on tyypillisesti useita eri maakuntien ihmisten antamia nimiä, lajin käytöspiirteen, sen jonkin saalislajin tai linnun värityksen kirvoittamia. K. E. Kivirikko on kaksiosaiseen Suomen Linnut -teokseensa (WSOY, 1927) löytänyt tuulihaukalle nuo yllä mainitut ja koko joukon muita nimiä. Vaikka haarahaukan englanninkielinen nimi on ”kite”, leija, oma mielleyhtymäni haukasta leijana on tuulihaukka, leijahaukka. Toisaalta tuulihaukka ilmassa on kuin marionettilintu, se osaa pysytellä paikallaan pitkiä aikoja kuin näkymättömin langoin pidäteltynä. Pitkä pyrstö kääntyilee viuhkana, siivet käyvät, mutta eivät vie lintua alaspäin ennen kuin saaliin tähystys palkitaan, tai eteenpäin ennen kuin paikkaa on syytä vaihtaa.
Tuulihaukka tähyilee ravinnoksi pääasiassa pikkujyrsijöitä, joiden olemassaolon se kykenee erottamaan niiden pissasta erottuvien ultraviolettisäteiden perusteella, näin on Jyväskylän yliopistossa tutkittu ja toteen näytetty.
Peltomaiseman tyyppilintu
Suomessa tuulihaukan saalistusmaita ovat moninaiset avoimet maastot: tunturien paljakat ja saaristo lajin äärilaiteilla, suot, hakkuuaukeat ja peltokappaleet, kuten täällä Sydän-Hämeessä luontevasti.
Pesä on pahdalla, uutussa tai isossa kolossa, rakennuksessakin kuten vuonna 1945 Savonlinnan pommitetussa kirkossa, vanhassa variksen, korpin, harakan tai toisen petolinnun aiemmin rakentamassa risupesässä tai ladon seinään tuulihaukalle tarkoituksella naulatussa puulaatikossa. Jalohaukkana tuulihaukkakaan ei itse rakenna pesää, havaintojen mukaan naaras saattaa jonkun risun pesälle kuin muodon vuoksi tuoda.
Tuulihaukka oli 1960-luvulle asti Suomen peltomaisemien tyyppilaji, elävöittäjä. Monin paikoin se oli seutunsa yleisin päiväpetolintu, Hämeessäkin tiheys oli ”jokapeltoinen”. Ilman petolintuvainoa tuon hyvinä vuosina paljon poikasia lentoon saattavan ja jo yksivuotisena sukukypsän lajin kanta olisi voinut olla maassamme suurempikin kuin 20 000 parin arvio ajalta ennen toista maailmansotaa.
Pentti Linkolan tuulihaukkamaisemia
Maasto-ornitologi Pentti Linkola etsi täällä Hämeessä tuulihaukan pesiä 1950-, 1960- ja vielä 1970-luvuilla ja rengasti mahdollisuuksien mukaan niistä poikaset, yhteensä 385 vuosina 1950–1972. Rengastuspitäjiä olivat muiden muassa Sääksmäki, Hattula, Tyrväntö, Kuhmalahti, Pälkäne ja Luopioinen.
Pesiä, haukan jo lentopoikueita tai yksittäisiä saalistajia Linkola löysi tai havaitsi pyöräretkillään ja vesilintulaskentojensa yhteydessä, esimerkkeinä Kukkian Ristisaaressa lentopoikue 28. heinäkuuta 1956 ja Pälkäneveden Jouttesselän Leinakansaaressa ”huutoa pesältä” 6. kesäkuuta 1951. Kerrottua ja haastateltua aineistoa kertyi myös paljon, esimerkiksi vuonna 1967 puutikkalalaisella Väinö Dambergilla Kukkian Ahosaaren poikue. Suurin pesälöytöjen määrä Linkolalla on Hämeen myyrähuippuvuodelta 1954, kaikkiaan 30 tuulihaukan pesää.
Tuulihaukkaromahdus
Dambergin Väinön tuulihaukkapoikue oli jo lajin surullisen aallonpohjan ripekantaa. Euroopan tuulihaukkakannat taantuivat 1950-luvulla ja tästä eteenpäin, Suomessakin lopulta noin kymmenenteen osaan terveistä ajoista, jolloin vuosittain pesivien parien määriä olivat heilautelleet luonnollisesti saalislajiston kannat. 1970-luvulla alkoi olla tuulihaukkatyhjiöitä, mutta Pohjanmaan lakeuksilla ei koskaan täydellisiä puuttumisia. Linkolan vuosikatsauksissa Hämeestä on seuraavanlaisia johdantoja:
– 1963 – tuulihaukkakato täydellinen.
– 1966 – tuulihaukkoja vielä jonkin verran.
– 1968 – aika tavalla havaintoja ja pesälöytöjäkin – tuulihaukan satu ei ole lopussa!
– 1970 – tuulihaukkakanta riutuu!
– 1971 – tuulihaukan misääri jäi pysyväksi.
Pentti Linkola alkoi varhain 1960-luvulla kirjoittaa ravistelun hengessä luonnon hyvinvoinnin ja talouden ylettömän kasvun yhteensovittamattomuudesta. Vuonna 1971 ilmestyi kirjoitussarja-kirja ”Unelmat paremmasta maailmasta”. Aiemmin Linkola kuului ”Pohjolan linnut värikuvin” -vihkosarjan toimituskuntaan. Tuulihaukka kannan kulusta kerrotaan vihkossa numeroin ja esimerkein, ”Unelmissa” väkevä luku ”Luonnonsuojelun älyllinen rehellisyys” (1967) kertoo tuulihaukan kohtalosta suru kirjoittajan sydämessä:
…”Olen aivan turhaan yrittänyt kauhistuttaa joitakin luonnonystäviä tositarinalla eläimestä, joka vielä puolenkymmentä vuotta sitten oli yhtä oleellinen Suomenniemen asukas joka kylässä kuin pääskynen, tiainen, jänis tai ihminen konsanaan – tuulihaukasta, jonka kasvinsuojelumyrkyt hetkessä pyyhkäisivät lähes olemattomiin. Kun viime kesän melkein epätodellisen suloisilla tyynillä hellesäillä pitkästä aikaa soutelin viikkokausia vanhoilla tutuilla Hämeen suurjärvillä, selältä toiselle ja saaristosta toiseen, en kaiken vielä jäljellä olevan ihanuuden keskellä hetkeksikään päässyt kokonaan eroon painajaistunnelmasta: saaristot eivät enää eläneet. Missä olivat punapyrstöiset pienet ja sirot haukat, jotka ennen kirkuivat joka toisen saaren kärjessä ja vähän väliä kiikuttivat iloisesti myyriään mantereen peltomailta pesiinsä korkeimpien honkien latvoihin? Silloin ei ollut juolahtanut mieleenikään, ettei niiden tulevaisuus olisi turvattu: ne välittivät vähät kesähuviloiden hälinästä, tyytyivät hätätilassa vaikka kuinka pahoin hakattuun saareen tai niemensivuun ja kasvattivat viisi tai kuusi virkeää poikastaan vanhoissa variksenpesissä, joita oli mielin määrin saatavana. Mutta ihminen pääsi 1960-lukuun, kemiallinen teollisuus harppoi jättiläisaskelin, maatalouden rationalisointi ja metsäteollisuuden laajennukset vielä pitemmin harppauksin”…
Tuulihaukkakadon syitä
Useat osatekijät yhdessä ja erikseen aiheuttivat tuulihaukkojen vähenemistä ja jopa katoa. Sarkapeltojen avo-ojien reunamat kätkivät peltomyyriä, sirkkoja, sisiliskoja ja kiurunpoikia. Maanviljelys oli monipuolista. Käänteisinä ovat salaojat ja yksipuolisuus. Tuulihaukan munien kuorissa ei todettu samankaltaista ohenemista ja siten jo haudonnan epäonnistumista kuin heimolaisen, muuttohaukan. Hyönteismyrkky DDT ja muut klooratut hiilivedyt olivat kertyvinä aineina lajikatoihin osasyypäitä. Talvikausi 1962–1963 oli tuulihaukan Euroopan talvialueilla ankara. Nälkäkuoleman vaaran oheen nousi lintujen rasvakudoksessa siihen mennessä haitattomammin lymynneen myrkkykuorman joutuminen elimistöön rasvaenergian kulutuksen myötä.
Ruotsissa ja myös Suomessa ainakin märkäpeittauksessa oli käytössä tuhoisaksi osoittautunut alkyylielohopea siementen peittausaineen ainesosana. Tuo alkyylimuoto jäljitettiin siemensyöjä-keltasirkkujen ja kasvinsyöjämyyrien syöjien – tuulihaukkojen nopean häviämisen syy-yhteydeksi. Tukholmassa järjestettiin marraskuussa 1963 valtakunnallinen konferenssi kasvinsuojelumyrkkyjen vaikutuksesta luontoon. Tilaisuuteen osallistunut Eero-Pekka Paavolainen kirjoitti aiheesta Suomen luonto -lehdessä 1964.
Artikkelin loppukappale on elämän ja kuoleman kysymys luonnonlajien itseisarvosta kontra niiden indikaattoriarvosta ihmiskunnan uhkien edellä:
”Voin lopettaa voimallisen luonnonsuojelun ystävän Pentti Linkolan kysymykseen: Mistä johtuu, että nykyaikainen hyvinvointi luo niin paljon pahoinvointia harmittomien ja kaikkein rakastettavimpien eläinten keskuuteen? Eikö näiden luonnottomien seurausten poistamiseen olisi myös uhrattava varoja?”
Tuulihaukkaan tutustumiseni
Minun lintuharrastukseni alkoi 1960-luvun lopulla, aikana jolloin tuulihaukkoja oli jäljellä tuo noin kymmenesosa haukan elinvoimaisista ajoista. Perustimme syksyllä 1969 Karkkilaan suureellisesti Lintujen tutkijain kerhon, nimeltään Apla, seuranta-alueenaan Luoteis-Uusimaa. Alueellamme pesi vuosittain enää alle kymmenen tuulihaukkaparia. Tuo laji, sen sukulaislaji muuttohaukka, kalasääski, merikotka ja maakotka tuijottivat luontolehtien sivuilla, kuten tuolloin vaikutti, sukupuuttoon sammuvin silmin. Kesän 1971 vietin Kuhmalahden Vehkajärvellä. Vaikka olin paljon itse järvellä, tuulihaukkaa en nähnyt enkä kuullut, sen sijaan oli elämys nähdä yhdellä kertaa muuttohaukka ja noin 400 kottaraisen parvi kylällä.
Muutettuani tyttäreni kanssa vuonna 1990 Kuhmalahden Pohjaan tuulihaukka alkoi ilmestyä omaankin lintumaailmaani, pikkuhiljaa retkeilyjen yhteydessä. Vaikka laji oli vähissä yhytin tuulihaukan lentopoikueen Tervaniemellä, joka oli ollut tuulihaukan vahva linnake Linkolan 1950- ja 1960-luvuilla. Poiminta Linkolan muistiinpanoista 1958: ”Viides pesä: Kuhmalahti, Tervaniemi. 30/6, viisi 1–3päiväistä poikasta ja kuudes pienenä kuollut. Tämänvuotisessa, pikkupoikien hävittämässä variksenpesässä, johon tuulihaukka asettunut taloksi 2–3 päivää hävityksen jälkeen – oksamännyn latvassa noin 12 metrin korkeudessa.” Hienolla umpeutuvalla Paimennusjärvellä katselin usein tuulihaukkojen saalistelua ruskosuohaukan pesää etsiessäni. Kukkian ja Pälkäneveden retkeilyillä aloin sitten löytää pesiäkin mäntyjen latvustoissa. 1994 kesäkuussa sain kosketuksen tuulihaukan pesintään tuolle pikkuhaukalle erityisesti tarkoitetussa lautalaatikossa. Avustin viiden virkeän haukanpoikasen rengastuksessa Juupajoen Salokunnassa. Laatikkopesien historia onkin oma lukunsa, lajin elpymisen ja uuden levittäytymisen tarina.
Tuulihaukkalaatikot
Suomalaisen tuulihaukkatutkimuksen pioneeri, professori Erkki Korpimäki näki kuvia 1960-luvulta tolppien varaan 3–4 metrin korkeudelle asetetuista haukkalaatikoista Hollannin puuttomilla alueilla. 1977 syksyllä hän aloitti Alajoella laatikkokokeilun 100 neliökilometrillä. Laatikot sijoitettiin peltojen laiteille metsän reunaan. Tuulihaukat hyväksyivät laatikoita pesäpaikoikseen kuitenkin vasta viitisen vuotta myöhemmin, kun pesiä oli alettu naulata latojen päätyseiniin viljelyaukeiden keskelle.
Elettiin aikaa, jolloin koko Suomen tuulihaukkakannaksi arvioitiin 1500 pesivää paria, jotka nekin pesivät myyräkantavaihteluiden ehdoilla. Tuulihaukka luokiteltiin silmälläpidettäväksi lajiksi uhanalaisten eläinten ja kasvien toimikunnan punaiseen kirjaan vuonna 1985.
Pesälaatikot, kooltaan 30x30x30 senttimetriä, yllään katto ja etuseinä yläosaltaan kokonaan auki, mahdollistavat myös emolintujen rengastuksia ja rengaskontrolleja. Jo aiemmin risupesistäkin rengastetut haukanpojat olivat tuoneet tietämyksen, että tuon aikaisen pesijän jälkeläiset kiertelevät laajalti itsenäistyttyään, jopa heinäkuussa, ennen pääasiallista syysmuuttosuuntaansa, lounasta.
Emopyynnein Erkki Korpimäki ja monet työryhmäläiset sekä rengastajat ovat selvittäneet, että pesälaatikoiden emot vaihtuvat lähes aina vuosittain ja puolisouskollisuutta lajilla ei ole kuin aniharvoin. Jo pesineet koiraat, jotka oppivat tuntemaan saalistusmaidensa laadun, siirtyilevät vähemmän kuin naaraat. Synnyinpaikkauskollisuutta ei koiraillakaan ole, suvunjatkajat voivat aloittaa hyvinkin hajallaan.
Pesälaatikot yleistyvät
Kauhavan seudulla tuulihaukan pesälaatikoita oli parhaimmillaan 450, nykyisin noin 370, sillä latokulttuuri on hiipumassa. Alun perin projekti helpotti haukkojen todellista asuntopulaa muutoin oivilla viljelyaukeilla. Laatikkoinnostus on levinnyt pitkin Suomea, nyt niiden lukumäärä on jopa 7000 Rengastustoimiston tiedoston mukaan. Hämeenkyröläinen rengastaja Hannu Järvinen on naulaillut laatikoita kotikuntansa ja kahdeksan lähikunnan (ennen liitoksia laskettuna) latojen ja ulkorakennusten seiniin. Kestää aikansa ennen kuin laatikkoon etsiytyy naarasta houkuttava koiras, nuori pesintänsä aloittava tai vanhempi siirtyjä. Edellytyksenä ovat hyvät saalistusmaat ja tietysti se, että haukkoja riittää.
Ensilaatikkopesintä Hämeenkyrössä tapahtui 1995, vuonna 2005 pesintöjä oli jo 64, vuonna 2013 tuulihaukkapari pesi 250 laatikossa kun laatikoita tuolla laajalla alueella on jo 450. Yksi Hannu Järvisen 3.7.1997 rengastama pesäpoikanen yksilöityy näin: Erkki Korpimäen työryhmäläinen Ville Vasko kontrolloi tuon naaraan pesivänä Lapualla 26.6.2011, lähes 14 vuotta myöhemmin. Lintu kantaa Suomen tuulihaukkojen rengastuksellista ikäennätystä.
Tuulihaukkaseuranta Valkeakosken seudulla
Linkolan ohella ja rengastajana hänen jälkeensä petolinturengastaja Pertti Nikkanen on 1970-luvulta alkaen ansiokkaasti seurannut myös tuulihaukkoja ja rengastanut lajin poikasia. Jaksosta 1952–1981 Nikkanen kirjoittaa paikallisessa luontolehdessä: ”Vuosi 1954 on mahtava, tällöin Pentti Linkola rengasti 70 poikasta ”siinä sivussa”, paljonkohan olisi etsimällä löytynyt?” Jakso on tuulihaukan risupesäaikaa paitsi että 1977 keväällä Nikkanen vei neljä haapapöllistä koverrettua avopönttöä variksenpesämäisesti mäntyjen latvustoihin; yhdessä pesi ensin nuolihaukka, sitten samassa tuulihaukka, jolloin nuolihaukka siirtyi toiseen.
Siinä missä Linkolan tuulihaukkaseudut autioituivat Valkeakosken seudut moniaalla, esimerkiksi Metsäkansassa eivät. 1980-luvun loppupuolelta alkaen Valkeakosken ja sen lähikuntien otollisille paikoille on myös pohjanmaalaisittain viety pesintälaatikoita, vuonna 1991 niitä tarkastettiin 90. Vuosien 1993–1994 paikkeilla ne alkoivat saada nimiasukkaitaan, esimerkiksi 1997 Pertti Nikkanen rengasti laatikoista 85 poikasta, myyrärunsauskesinä 2005 303 ja 2009 274 poikasta. Viime vuonna Valkeakosken ja lähikuntien kolme tuulihaukkarengastajaa tarkastivat yhteensä 216 laatikkoa ja rengastivat asutuista 582 poikasta. Pertti Nikkanen on 40 vuoden aikana rengastanut kaikkiaan lähes 4000 tuulihaukan poikasta. Lajin liikkuvuutta kuvaa, että lähes 90 Pertti Nikkasen rengastamaa poikasta on sittemmin kontrolloitu pesivinä emoina enimmäkseen juuri emopyyntien Pohjanmaalla. Nikkasen Pälkäneellä 1991 rengastama poikanen pesi 1992 Erkki Korpimäen laatikossa Kauhavalla. Pälkäneläisistä haukoista on myös yksi ammuttu Maltalla (joka maa on muuttolintujen surmanloukku), yksi kuollut Puolassa, yksi kuollut sähköiskuun Ruotsin Hallandissa.
Sydän-Hämeen tuulihaukat tänään
Sydän-Hämeessä pesälaatikoita on rakenneltu ja latojen tai ulkorakennusten seiniin kiinnitelty harvakseltaan. Sahalahtelainen rengastaja Jyrki Savolainen on Kangasalalla, Sahalahdella, Kuhmalahdella ja Luopioisissa rengastanut vuosina 2001–2013 yhteensä 46 tuulihaukkapoikuetta, näistä jokunen risupesästä, suurin osa noin 20 laatikosta. Löytöjä 220 poikasesta on kolme, kaikki Kuhmalahdella rengastetuista: 2002 rengastettu poikanen kontrolloitiin Vimpelissä 2005, 2011 rengastettu Karvialla 2013, 2013 rengastettu löytyi Bernistä marraskuussa.
Minun tuulihaukkaseurantani täällä Sydän-Hämeessä on liittynyt mitä moninaisimpiin lintusoutuihin. Se on ollut löytöretkeilyä, haukan risupesäasutuksen dokumentointia. 2000-luvun alussa löysin tai olin mukana löytämässä karkeasti yhden risupesinnän kesässä Kukkialla, Pälkäneveden Jouttesselällä, Vehkajärvellä. Vaikutti siltä, että järviseutujen risupesien tuulihaukkakanta ei saavuta uutta suosiota lajin muutoin elpyessä. Seutumme myyrärunsausvuosi 2005 toi Kukkialla muutoksen, löysin ensin toukokuussa saarista kolme rengastettavissa olevaa tuulihaukkapoikuetta, kesän edetessä ilmeni vielä neljä pesintää. ”Hieno vanhanaikaisen tuntuinen tuulihaukkakesä”, olen kirjoittanut päiväkirjaan, vaikka rehellisemmin se oli itselleni uudenlainen aika.
Kesä 2013 oli sitten huikea tuulihaukkojen risupesärintamalla Kukkialla, jossa edelleen eniten retkeilen. Kesän ja pesinnän alussa siniharmaapyrstöisten koiraiden lennot saalistusmaidensa ja pesän välillä olivat jokasoutukertainen näky ja haukkojen ihanat, resonoivat, tuuleen sekoittuvat äänet muistoihin painuva kuulokuva. Kartta osoittaa kuinka tasaisesti ja hienosti Kukkia täplittyi kymmenestä löytämästäni tuulihaukan risupesästä.
Linkolan kanssa kävimme Vehkajärvellä tuona samaisena kesänä kesä-heinäkuiden taitteessa rengastamassa selkälokin poikasia. Löysimme järveltä hienot viisi tuulihaukan pesää; risupesäveteraanikin myönsi, että tuulihaukka on palannut hänen nuoruutensa toivemaille. Jouttesselältä löytyi osittaissoudulla yksi pesä, Kuohijärvellä kuulin aamuyöstä, että myöhään illalla pystyttämäni teltta oli tuulihaukan ikipetäjäpesäpuun alla. Pesien yhteismääräksi kertyi 17, kahdeksan poikuetta rengastin, jokunen löytyi vasta lähes lentopoikasvaiheessa.
Pesälaatikko – risupesä
Kuluvana kesänä 14. kesäkuuta katselin valkolehdokkien kukinnoillaan ja tuoksullaan täyttämässä Leukokivensaaressa Kukkialla, kuinka navakka, puuskainen koillistuuli riehutti tuulihaukan hoikkaa pesämäntyä. Harmaat poikaset pysyivät edestakaisin heiluvassa pesämaljassaan, emoja en nähnyt. Helteissä ja voimakkaissakin sateissa naaraan siivet olivat poikia suojanneet. Laatikon etu on katto ja se että lato ei huoju (paitsi Suonna Konosen yhtyeessä ´Huojuva Lato´). Näätä ei myöskään Korpimäen mukaan ylitä peltoaukeita. Jouttesselän IsoMunan tuulihaukan pesässä 2003 oli rengastusaikaan jäljellä yksi päätön poikanen, mitä ilmeisimmin näädän jäljiltä.
Kanahaukka ja huuhkaja vievät aika ajoin myös tuulihaukan poikasia. Kesän 2013 pesistä eteläisessä Leukokivensaaressa oli vain yksi poikanen, tuossa saaressa nuolihaukkapoikue usein tuhoutuu. Risupesien poikastuotto on suunnilleen neljä poikasta/pari. Laatikoissa varttuu joskus seitsemänkin poikasta, Pertti Nikkasen laatikoissa 28 kertaa, olipa Vehkajärven Pirttisen risupesässäkin kesällä 2000 seitsemän virkeää poikasta. Seutumme myyrävuonna 2005 Hannu Järvisen yhdessä laatikossa varttui kahdeksan poikasta.
Aikanaan Linkolan ja minun nykyisten, käytännössä Kukkian kokemusten perusteella myös tuulihaukan risupesäpoikaset säilyvät ja kasvavat varsin onnistuneesti lentokykyisiksi, vahva valkoinen kalkki pesäpuun oksilla ja maassa jää jäljelle. Ensimmäisen elinvuotensa tuulihaukkoja kuolee paljon. Kokonaisuudessaan runsastuneessa kannassa riittää pesän tarvitsijoita. Risupesien emojen mahdollisia renkaita ei pysty lukemaan, mutta esimerkkien ja muidenkin laatikkopuskureiden on täytynyt auttaa lajityypillisen levittäytyjän uudessa tulemisessa myös risupesiin.
Ravintoketjuissa tunnetusti pahimmin rikastuvia torjunta-aineita, kuten DDT ja elohopeapitoiset peittausaineet, on kielletty. Tuulihaukka on maamiehen todellinen apuri, viiden poikasen ruokkiminen kasvun kiihkeimpinä päivinä vaatii noin 15 pelto- tai kenttämyyrän kokoluokan otusta. Viime kesänä Kukkian Tapperinluodolla isoille haukanpojille tuotu myyrä putosi pesäkuusen tyvelle. Seurasin miten taidokkaasti kaunis koiras pudottautui oksien lomitse poimimaan myyrän takaisin, ruokaa ei ole tuhlattavaksi. Paremman maailman unelmien agraariyhteiskunta odottaa tulemistaan, mutta leijahaukan tilanne on valoisa. Suomen nykyinen parimääräarvio, 7000, muutti lajin statuksen uhanalaisluokituksessa vuonna 2010 elinvoimaisten lajien luokkaan. Viime talven lumettomuus oli myyrille tuhoisa, tuulihaukkojen pesintätulos jäänee heikoksi.
Juhannuksen aika on nytkin yrittäville tuulihaukoille kiireistä ruuan kiikutuksen aikaa – katselkaa ja kuunnelkaa, tiilenpunaisia leijoja on Sydän-Hämeenkin yllä!
Anu Murto
