Sitä ei ole koskaan perustettu, se on vain syntynyt. Se kerää joka viikko ison nipun vapaaehtoisia keittiötyöntekijöitä. Sillä on varma suhdanteista riippumaton asiakaskunta. Se on tasan 30 vuotta keittänyt pälkäneläisille keskiviikon päiväkahvit vastapaistetun pullan kanssa.
Se on Pälkäneen seurakunnan torikahvio, nykyään jo käsite. Heinäkuun ensimmäisenä keskiviikkona torikahvio vietti 30-vuotispäiväänsä, jolloin tavalliseen
kahvioelämään oli lisätty erityisohjelmaa: Aimo Kokkolan musiikkiesityksiä, arpajaiset, joilla kerättiin varoja ystävyysseurakunta Pilistvereen vietäviä lastentarvikepakkauksia varten, sekä ilmainen kahvitus kaikille yhtä vanhoille eli tänä vuonna 30 täyttäville.
– Muistan, että jo alussa torikahvion tunnelma oli yhtä lämmin kuin se on nyt. Tämä muodostui nopeasti kodiksi, vaikka aluksi toiminta oli pienimuotoisempaa kuin nykyään, muisteli kirkkovaltuuston puheenjohtaja, itsekin joskus munkkikauhan varressa ahkeroinut Juhani Järvinen kertoi.
– Ihmisten tyytyväisyys tässä parhaiten palkitsee, totesi puolestaan Airi Aho keittiön puolelta.
Hänen uransa kahvittajana alkoi vuoden 1986 paikkeilla, joten hän on pisimpään mukana olleita vapaaehtoisia. Nykyään hän on vuorossa noin kerran kuukaudessa. Työporukassa on aina ollut hänen mielestään mukava ilmapiiri, joten sen puolesta mukaan on ollut helppo lähteä.
– Joskus jos ei ole saatu tarpeeksi väkeä pitämään torikahviota, niin kyllä kylällä heti kuulee, että ei sitä ollutkaan. Tämä on monille tärkeä paikka, ja siksi työssäkin jaksaa, hän sanoo.
Torikahvion tuotto käytetään Pälkäneen seurakunnan lähetys- ja diakoniatyöhön. Myös muut seurakunnan toimijat voivat saada halutessaan kahvionpitovuoron.
”Ihanaa, kukaan ei saarnaa!”
– Silloin alkuaikoina kuulin torikahviossa kävijöiltä sellaisia kommentteja, että ihanaa, kun kukaan ei saarnaa, nauraa Kaisa Uronen, joka 30 vuotta sitten
pappilan emäntänä keksi ajatuksen muuttaa seurakuntatalo viikoittain kahvioksi.
Idean ensimmäiset äidit, Suvi Pitkänen ja Elisabet Kankila, olivat jo vuotta aikaisemmin ryhtyneet myymään torilla munkkeja ja kahvia lähetystyön hyväksi.
– Seisoin kerran tässä ovella katselemassa, ja minussa heräsi sellainen unelma tai näky: hyvänen aika, tässä on tilaa sisällä, keittiöt ja tarjoilupaikat, sitä pitää käyttää hyväsi. Rupesimme hommaamaan vapaaehtoisia kahvionpitäjiä, ja kyllä niitä tulikin pitkä lista, Uronen muistelee.
Tänä päivänä kirkko tarjoaa monipuolisia tapahtumia, joissa kaikissa ei ”saarnata” – ei ainakaan tarjota kuulijoille perinteisen muotoista sananjulistusta. 1980-luvun alkupuolella monille pälkäneläisille oli yllätys, että seurakunta oli perustanut kahvion, jonne sai vain tulla ja olla, nauttia kahvia, munkkia ja voileipää, eikä kukaan vaatinut osallistumaan mitenkään muuten.
– Matala kynnys oli niitä tärkeimpiä periaatteita. Torikahvio oli omalla tavallaan kokonaisvaltainen sielunhoidollinen tapahtuma, koska siellä tapasi tuttuja ja seurakunnan työntekijöiden kanssa sai keskustella, jos halusi. Itse pidin tapanani kiertää pöydissä juttelemassa, ja jos joku halusi puhua tai rukoilla kanssani yksityisemmin, sen saattoi helposti tehdä, Kaisa Uronen kertoo.
Hän uskoo, että kun alettiin tulla torikahvioon, myös kirkon kynnys madaltui monelle. Torikahviosta tuli seurakunnan avoin tervetulotoivotus, ja se tuli jäädäkseen.
