”Yksivaihteisella pyörällä pääsee hyvin elämässä eteenpäin”

 Ilmari Salvenia eivät etiketit ja sovinnaisuussäännöt kiinnosta. Hän kirota pärrää, syljeskelee ja puhuu niin lujaa, että heikompaa hirvittää.

Toimittaja on saapunut Kuisemassa sijaitsevalle pirtille haastattelemaan maankuulua kelloseppää.

Kyseessä ei taida olla Ilmarin onnenpäivä. Kun Ilmarilta kysytään, miksi hän on Kuisemassa niin tunnettu, Ilmari arvelee syyksi ”nämä perkeleen lehtijutut”.

Salven ei esitä hienompaa kuin on, vaikkakin tunnistaa arvonsa. Maakunnan kuulua kelloseppää on puhuteltava ”mestariksi”.

Itse hän saa puhutella kanssaihmisiään miten vain.  Naisia saa likatella, ja pappia kutsua ”perkeleen  papiksi”.

 

Kuin kaksi marjaa

Kaikki on tietenkin lavastusta. Ilmari Salven (1894-1969)  on kuollut 45 vuotta sitten, eikä toimittajakaan ole oikea toimittaja.

Jo kymmenenä kesänä Ilmarinpirtin toimikunta on herättänyt henkiin Ilmari Salvenin pirtin pihapiireineen.  Aimo Kokkola liiveineen, pussihousuineen, nahkasaappaineen ja ronskeine puheineen on kuin ilmetty Salven. Hän on jopa niin aito, että eräs nainen kertoo joskus luulleensa Ilmarin palanneen takaisin maan päälle.

Jotkut yleisöstä ovat käyneet pirtillä kymmenen vuoden ajan.  Siksi ei ole ihme, että yleisöstä kuuluu haikea kahahdus, kun käy selväksi, että Ilmari vierailee pirtillään viimeistä kertaa.

 

Edessäni hämäräinen tie

Mutta vielä Ilmari on hetken seurassamme. Hänen mieleensä palaa aika Alvettulassa, jossa hän oli erään rouvan luona päivämiehenä.  Rouva pyysi Ilmarin joko lopettaa kiroamisen tai lähteä.

– Sittem minä lähren. Kiroomati minen o, Ilmari tokaisi ja jätti Alvettulan taakseen.

Tie vei Joensuun kartanolle – paikkaan, jossa kiroamista ei koskaan kielletty. Joensuussa asui Ilmarin luottohenkilö Martti Kokkola ja hänen neljä lastaan, joista Ilmarin mukaan ”nuorimmainen oli se kaikkein fiksuin”.

Ilmaria väsyttää. Hän ei oikein ole sinut nykyajan kanssa. Kaikki kehittyy liian nopeasti, nuorilla on metkunsa ja nykyajan teknisiä vempaimia on vaikea tunnistaa.

Ilmarin korjattavaksi on tuotu 12-vaihteinen maastopyörä. Ilmari huokailee kuin kaikki maailman paino olisi hänen hartioillaan.

– Mullon ollut hyvä elämä, hän huokaa. – Käsilloon tehnyt, ruokaa saanut tarpeeksi eikä mulloo kiire ulkomaille. Yhrellä vaihteella oon päässyt hyvin elämässä eteenpäin.

Sitten hän kääntää kasvonsa kohti yleisöä.

– Jos ennen kuolemaani saisin yhden toiveen, toivoisin että jostakin ilmestyisi haitarinsoittaja ja saisin laulaa yhden laulun.

Ilmarin toive toteutuu. Pihalle astelee haitarinsoittaja, joka alkaa soittaa Nocturnea.

Ilmari laulaa komealla äänellä. Hetken kuluttua yleisö yhtyy lauluun.

(…) Pienentyy mun ympär’ elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Tunnelma on haikea. Kesäistä iltapäivää kestää vielä hetken.