– Vain kerran aikaisemmin olen esiintynyt tilaisuudessa, jossa yleisöä on enemmän kuin tiloihin mahtui. Mutta se ei johtunut minusta – puhuin silloin Tarja Halosen kanssa, vitsaili kirjailija Hannu Mäkelä, yksi kolmesta Eino Leino -symposiumin asiantuntijapuhujasta lauantaina Luopioisten Seuratalolla.
Vielä keväällä Muodonmuutoksia ry. suunnitteli mahdollisesti järjestävänsä symposiumin Mikkolan Navetalla, mutta tila päätettiin viisaasti vaihtaa suurempaan.
On vaikea arvioida, mikä tila lopulta olisi riittänyt, sillä arvovaltainen puhujakolmikko, ulkoministeri Erkki Tuomioja, Tampereen yliopiston vararehtori Pertti Haapala ja Finlandia-palkittu kirjailija Hannu Mäkelä keräsivät niin runsaslukuisen yleisön, että Seuratalon sali oli täynnä jo puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua.
Lopulta täynnä olivat myös eteinen ja kahvio, ja pihamaalla risteili väkeä, jonka oli päätettävä, jäädäkö kuuntelemaan avoimine ikkunoiden taakse vain ahtautuako seisomapaikalle ulkoeteiseen.
Myös väliaika jätettiin pitämättä, koska se olisi näin suurella väellä ollut liian hankalaa, kuten tilaisuuden juontaja toiminut tutkimusjohtaja Erkki Kaukonen totesi.
Proosasta tuli runoutta
Päivälleen sata vuotta aikaisemmin, lauantaina elokuun 2. päivänä vuonna 1914 Suomessa elettiin pelon ja pakokauhun hetkiä, sillä Saksa oli edellisenä päivänä
julistanut sodan Venäjälle – suurvaltasota oli syttynyt Euroopassa ja Suomi oli sotaa käyvän valtion osa.
Helsingin rautatieasemalle syntyi tungos, kun ihmiset pyrkivät pois kaupungista, pakenivat, vaikka eivät olleet varmoja, mitä kaikkea piti paeta.
Samassa tungoksessa Hella Wuolijoki paimensi Eino Leinoa junaan, joka veisi heidät Hämeeseen asti. Matkan määränpäänä oli Kukkian Ahosaari, Wuolijoen veljesten rakas kalasaari ja piilopaikka maailman melskeeltä, missä Sulo Wuolijoki jo odotti vaimoaan ja ystäväänsä. Hekin pakenivat, eivät kuitenkaan sotaa vaan ryyppyputkea, joka oli kesän mittaan romahduttanut Leinon kunnon surkeaksi.
Tarmokas nuori Hella-rouva oli yrittänyt auttaa runoilijaa Helsingissä, mutta oli mahdotonta rajoittaa juomista Kämpin, Kappelin ja muiden keitaiden vaikutuspiirissä. Tarvittiin tehokkaampi katkaisuhoito, kerta kaikkiaan eristys.
Hieman rähjäinen ja rasittava matka maalle junalla, hevoskyydillä ja vihdoin soutamalla oli alkuna Leinon ja Kukkian kohtaamiselle, hetken raitistumisen tuomille elämyksille, Elämän koreus -runokokoelman synnylle ja ennen kaikkea selittämättömälle myyttiselle kokemukselle, joka jatkuvasti kiehtoo jälkimaailmaa. Proosallinen alku synnytti melkoisen kulttuuriperinnön.
Wuolijoen pariskunta ja Eino Leino olisivat varmasti ällistyneet, jos olisivat arvanneet, että tasan sata vuotta heidän Kukkialle tulonsa jälkeen ennätysyleisö täyttäisi Seuratalon viimeisenkin nurkan kuullakseen lisää tästä alun perin julkisuudelta kätketystä elämänvaiheesta.
Soutujen Leinon muistoksi
Koska kuulijakunta ei olisi millään keinolla mahtunut yhteen tilaan, symposiumissa ei voitu järjestää varsinaista yleisökeskustelua. Halukkaat saivat kuitenkin käydä kertomassa aiheeseen liittyviä kokemuksiaan. Yksi heistä oli Kukkian Kulkurit ry:n Heikki Kopra, joka muisteli Kukkian kuuluisia Eino Leino -soutuja ja niiden edesmennyttä isää, Antti Ojalehtoa.
Luopioisissa syntynyt ja kotiseutunsa historian läpikotoisin tuntenut Ojalehto eli Anttoo oli soutujen ja nykyajan Kukkian itseoikeutettu Eino Leino -hahmo, joka piti Ahosaaren tapahtumat elävinä yleisön muistissa.
Ojalehto oli niin eläytynyt runoilijan rooliin, että ystävät hankkivat hänelle 50-vuotislahjaksi aidonnäköisen Leino-asun viittoineen ja hattuineen päivineen. Asu ehti ilahduttaa monina vuosina sekä yleisöä että Anttoota itseään.
– Leinon Ahosaaren kesän satavuotismuiston kunniaksi järjestettävää tilaisuutta ehdittiin suunnitella Anttoon kanssa, mutta näkemään hän ei sitä ehtinyt. Jos hän olisi ollut täällä, hän olisi varmasti iloinnut suuresti, Kopra totesi.
Antti Ojalehto menehtyi vakavaan sairauteen toukokuussa 2013.
Pienen saaren suuri historia
Eino Leinon ajan maisema on yhä tallella Kukkialla. Nunnakivet, Leijonakivi ja monet muut Leinon ja Wuolijokien kirjoituksissaan mainitsemat paikat ovat tunnistettavia, vaikka sen ajan rakennuksista on vain joitakin jäänteitä.
– Saarella olevien puiden iästä näkee, että ne ovat osittain samoja kuin Leinon aikaan. Voin myös pyytää vieraita istumaan samalla laudalla Eino Leinon kanssa, kuvaili Ahosaaren nykyinen asukas, professori Pertti Haapala.
Hän totesi, että Ahosaarella on suuri historia siihen nähden, että se on vain järvessä oleva kivikasa, jolla kukaan ei ole koskaan vakituisesti asunut. Se on vain noin hehtaarin suuruinen eikä sille nykysäädösten mukaan saisi enää edes rakennuslupaa.
Leinon Kukkia-vierailu rönsyili taiteessa ja kirjallisuudessa moneen suuntaan. Sen lisäksi, että heistä itsestään kirjoitettiin, tapahtumien pohjalta syntyi täysin kuvitteellista kirjallisuutta.
Esimerkkinä Haapala kertoi, miten Ahosaarella vietti kesää Wuolijoen pariskunnan ja Leinon lisäksi kaksi muuta henkilöä: piikalikka, jonka nimeä kukaan ei muista, sekä kalarenki Penna. Piikalikasta tuli Hella Wuolijoen näytelmän Juurakon Huldapäähenkilön esikuva ja Leinon runoelma Kalamiehet sai virikkeensä Pennan hahmosta.
– Eino Leinon maisema on yhä olemassa, hän sanoi.
– Lisäksi Juurakon Huldan tarinasta tehtiin Yhdysvalloissa elokuva Farmarin tytär, jonka pääosasta näyttelijä Loretta Young sai Oscar-palkinnon. Ahosaarelta on siis kuljettu varsin kauas, Pertti Haapala totesi.
Mutta Kukkian saarissa kävi kesävieraita muillakin kuin Wuolijoen perheellä.
– Hauhon nimismies J. W. Rangell, joka toimi jatkosodan aikana Suomen pääministerinä, sai kerran vieraakseen natsi-Saksan vaikutusvaltaisimpiin hahmoihin kuuluneen SS- ja Gestapo-päällikkö Heinrich Himmlerin, joka opetteli muun muassa soutamaan Kukkialla, Haapala kertoi.
Himmlerin piti Suomen-vierailullaan auttaa ratkaisemaan Suomen juutalaisongelma, mutta koska suomalaisten mielestä sellaista ei ollut olemassa, asia jäi sikseen.
Samaan seurueeseen kuului Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola, jonka poika Pentti on myöhemmin tehnyt Kukkiaa toisella tavoin tunnetuksi.
– Näin historiaan tulee lisää kerroksia, kun paikoille ja asioille löydetään merkityksiä, Haapala tiivisti.
Sota yhdisti ja erotti
Ulkoministeri, valtiotieteen tohtori Erkki Tuomioja, Hella Wuolijoen tyttärenpoika, käsitteli omassa osuudessaan Hella Wuolijoen ja Eino Leinon erikoislaatuista suhdetta, joka tiivistyi ja hajosi maailmansodan kuohuessa ympärillä.
– Tiedetään, että Hella Wuolijoki ihaili Leinoa ja ihastui helposti itseään vanhempiin miehiin. Rakkaussuhteesta hänen ja Leinon välillä ei kuitenkaan ole löytynyt todisteita. Heidän suhteensa oli moniulotteinen ja dialektinen, Erkki Tuomioja määritteli.
Sulo Wuolijoki, joka toimi kansanedustajana ja sen jälkeen eduskunnan valtiovarainvaliokunnan sihteerinä, ja kuului siis Suomen poliittiseen eliittiin, kuului myös Leinon läheiseen ystäväpiiriin.
– Tämä kostea ja iloinen ystävyys koetteli Hellan kärsivällisyyttä erityisesti kesällä 1914, jolloin Leinolla oli tavallistakin vaikeampi vaihe, Tuomioja kertoi.
Avioliitto Aino Kajanuksen kanssa oli karilla, ja Euroopan poliittinen tilanne oli vähintään yhtä ahdistava kuin Leinon oma rahatilanne. Hella Wuolijen toimenpiteet auttoivat väliaikaisesti runoilijaa tervehdyttämään elämäntapojaan, ja hän pääsi jälleen kunnolla kiinni työntekoon – mutta mitään ratkaisevaa muutosta Ahosaaren aika ei tuonut.
Leinon ja Hella Wuolijoen ystävyys jatkui vielä vuosia, mutta Suomen poliittinen tilanne viilensi heidän välejään, uutta Ahosaaren kesää ei suunnitelmista huolimatta tullut, eikä Eino Leinon toive omasta kesäpaikasta Kukkialla toteutunut.
Lopullisen välirikon sai aikaan vuoden 1918 sota. Wuolijoet olivat vasemmistolaisia, mutta aikaisemmin politiikka ei ollut hallinnut heidän suhdettaan Leinoon.
– Hella ei piitannut ideologiasta, jos ihmiset muuten olivat hänestä mielenkiintoisia, Erkki Tuomioja sanoi.
Sisällissodan jälkiselvittelyissä Sulo Wuolijoki joutui Isosaaren vankileirille, ja samaan aikaan Leino julkaisi romaanin reportaasiromaanin Helsingin valloitus, jossa hän ilmaisi tulleensa kohdelluksi valkoisena rikollisena eräänä ystäväperheessä. Tämä loukkasi syvästi Hellaa, samoin se, että Leino ei monien muiden ystävien tavoin yrittänytkään auttaa häntä tai Suloa tämän vankeusaikana.
Leino puolestaan häälyi. Hänoli pelännyt punaista terroria ja koki valkoisten voiton suurena vapautuksena ja helpotuksena. Toisaalta hän sodan jälkeen yritti ajaa yleistä armahdusta ja sovintoa sodan osapuolten välille.
– Hellan taholta hän sai heidän viimeisen kerran tavatessaan korkeintaan osittaisen anteeksiannon, Tuomioja kertoi.
Piirtoja Leinosta lapsuudessa
Hannu Mäkelän romaanin Mestari Ahosaarta käsittelevässä luvussa saarelle saapuu pahasti vieroitusoireista kärsivä hytisevä, hikoileva ja huonovointinen Leino, ei suinkaan maisemasta haltioitunut runoilija. Vasta vähitellen hänen sielunsa ja ruumiinsa avautuu raittiille ja luonnonläheiselle elämälle.
Mäkelä kuvaa Ahosaaren jaksossa paljon Leinon aistikokemuksia, mikä ei ole ihme, koska hän on tuntenut Kukkian kesät kirjaimellisesti omissa nahoissaan.
Herra Huun isä ja Suomen tunnetuimpiin, tuotteliaimpiin ja palkituimpiin kirjailijoihin kuuluva Hannu Mäkelä on saanut Eino Leinon palkinnon jo vuonna 1982. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä hänen Leino-kiinnostuksensa kanssa.
– Se palkinto tuli runoista, vahingossa, Mäkelä väitti.
Hänen suhteensa Leinoon alkoi muodostua paljon varhemmin, huomaamatta, Kukkian laineilla ja kivikoissa oman suvun mökkirannassa Siikasaaressa aivan lähellä Ahosaarta.
– Eino Leino on sanonut, että lapsuudessaan ihminen on kuin ”tuore terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon tarttuu kaikki”. Siinä iässä Kukkian maisema jätti piirtonsa minuun. Tutkin, kiipeilin, soutelin ja seikkailin siellä, mutta en minä Leinoa etsinyt vaan aarteita, Mäkelä kertoi.
Eino Leinon läsnäolo tuntui silloinkin Kukkialla. Mäkelän ystäväperheellä oli esimerkiksi sauna, joka oli rakennettu Ahosaaren saunan hirsistä.
– Olen saunonut samassa saunassa, jonka hirret ovat nähneet Leinon ja Wuolijoet saunomassa, Mäkelä totesi.
Hänen lapsuuteensa kuului taitava kalamies Tamperi, josta tuli hänen mielikuvissaan Wuolijokien kalarenki ja saunanlämmittäjä Pennan inkarnaatio.
Sitä paitsi hänen äitinsä oli nähnyt Eino Leinon oikein kasvotusten, niiannut tälle pikkutyttönä Kajaanissa. Isoveli, 15 vuotta vanhempi, taas lausui mielellään Leinon runoja, vaikka ei muuten harrastanutkaan erityisemmin korkeakirjallisuutta. Kaikesta siitä alkoi kutoutua ymmärrys suuren runoilijan elämästä, joka taas tuotti aikanaan romaanin. Sen varsinainen tapahtuma-aika on Leinon elämän viimeiset päivät mutta sisältönä runoilijan koko elämä.
