Sotakesänä 1944 16-vuotias Eero Ekman vaelsi pakolaisvirran mukana Karjalasta kohti länttä

Tien varteen jäi usko paluuseen

– Tähän justiin myö silloin tultiin. Lehmät jäi tuonne sivumpaan, ei ne sieltä jaksaneet karata, ko nekkii juur ol Parolast saakka kävelleet, muistelee Eero Ekman Harhalan koulun portailla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9. kesäkuuta 1944. Eero Ekman oli silloin 16-vuotias nuorukainen, kotoisin Muolaan pitäjän Soittolan kylästä, Väärämäen kulmalta. Kaksi päivää myöhemmin hän oli koditon pakolainen tien päällä matkalla tuntemattomaan.

Vasta heinäkuun alussa Ekmanille selvisi matkan pää: sillä kertaa se oli Pälkäne.

Hän oli yksi niistä noin 450 000 suomalaisesta, jotka menettivät kotinsa ja kotiseutunsa Suomen alueluovutuksissa Neuvostoliitolle talvi- ja jatkosodan jälkeen. Eero Ekman, hänen isänsä, äitinsä, isosiskonsa Salme ja pikkusiskonsa Aino olivat myös niiden karjalaisten joukossa, jotka joutuivat pakenemaan kodeistaan ja äskettäin kylvettyjen peltojensa äärestä jatkosodan ankarinta tulimyrskyä.

Soittola sijaitsi pitäjän eteläosassa Vuotjärven pohjoisrannalla lähellä Kivennavan rajaa. Nykyinen Kannaksen kartta ei tunne autioksi jäänyttä Soittolan kylää, mutta entisen kantatie 63:n varrella sijaitseva Väärämäki, Podgorje, löytyy yhä kartasta.

Kesäpälkäneläisen Leena Korppoon isä Lauri Kantee oli samaa sukua kuin Ekman ja kotoisin samasta kylästä. Hän on kirjoittanut omista ja muiden Soittolan kyläläisten sotakokemuksista kolme kirjaa, joista uusin, vuonna 1991 ilmestynyt Suomen surut soittelee, kuvaa viimeistä loppujen lopuksi Pälkäneen Iltasmäkeen johtavaa evakkomatkaa.

Kirjoittaja itse esiintyy teoksessaan Juslais Heikkinä, nuorena rintamasotilaana, mutta hänen pikkuserkkupoikansa on kirjassakin Eero.

Aktiivinen eläkeläinen, rakennusurakoitsijana työuransa tehnyt Eero Ekman asuu nykyään Helena-vaimonsa kanssa Loimaalla. Heinäkuun alussa hän vieraili Pälkäneellä sukulaisten luona herättelemässä 70 vuoden takaisia muistoja.

 

Koko kylä yhtä matkaa

Yrjö Ekman ja lapset Eero ja Salme 16.6.1929.

Koska Soittola sijaitsi päätien varrella, kasvava liikehdintä alkukesällä 1944 tuntui heti kyläläisten elämässä. Sotilasliikenne vilkastui äkkiä tuntuvasti, ja osa teistä suljettiin kokonaan siviililiikenteeltä. Idästä saapui Kivennavalta lähteneitä pakolaisia lehmineen ja tavarakuormineen.

Soittolassa ymmärrettiin, että lähtö oli edessä, mutta tilanne ei alkuun kovin pahasti säikäyttänyt. Siitä asti, kun takaisinvallattuun Karjalaan oli palattu, oli ollut samanlaista: lentokoneet pörräsivät, Kronstadtin tukikohta jyrisi yötä päivää, ammuntaa ja räjäytyksiä kuului kotinurkille.

– Ei meil sellast paniikkii ol ensinkää silloin lähties. Ei silloin tiedetty, mitä tulee tapahtumaan, Ekman kertoo.

Saman tien oli kuitenkin ruvettava pakkaamaan. Kylän viljelyspäällikkö, Leena Korppoon isoisä, organisoi yhteislähdön. ”Yhes männää jos männää” oli ajatus, josta ei tingitty.

– Isälle oman kylän väki ja kyläläisten yhteenkuuluvuus oli aina tärkeintä, ei niinkään se, mitä sukua kukin oli kenellekin, Leena Korppoo kertoo.

Vanhimmat Soittolasta lähtijät olivat yli kuudenkymmenen, nuorin kaksivuotias.

Jalkamatka Selänpään rautatieasemalle kesti lähes kolme viikkoa, sillä päätiet oli varattu sotilasliikenteelle, ja sivuteitä pitkin kierrellen matkaa kertyi moninkertainen määrä.

Ensin suunnattiin pohjoiseen päin ja jäätiin Moiniemen vankileiriin venäläisvangeilta tyhjiksi jääneisiin parakkeihin odottamaan, jos vihollinen sittenkin saataisiin työnnettyä takaisin päin ja päästäisiin palaamaan kotikylään. Mutta ennen pitkään tultiin sieltä käskemään eteenpäin.

Alun perin soittolaisten piti ylittää Vuoksi Antreassa Kuukaupin siltaa pitkin, mutta siitä ei päästetty läpi siviilejä. Erityisesti pitkän ja hitaasti etenevän lehmäkaravaanin pelättiin kiinnittävän liikaa vihollisen huomiota. Ei auttanut muu kuin valita eteläisempi reitti ja suunnata kohti Lappeenrantaa.

 

Paperipussi suojasi yökylmältä

Neljä hevosta veti tavarakuormia, ja niissä saivat kyytiä myös väsyneimmät matkalaiset, mutta useimpien matka taittui jalan tai polkupyörällä. Karjan kuljettaminen vaikeutti ja hidasti muutenkin raskasta matkantekoa. Oli löydettävä sopivat levähdys- ja lypsypaikat, ja keksittävä, miten ylimääräinen maito saatiin parhaiten käyttöön.

Soittolaiset yöpyivät matkan varrella milloin missäkin: ladoissa, navettojen parvilla tai tien varressa metsän suojassa. Joku keksi, että paperiset säkit, joissa säilytettiin karjan lisärehuksi tarkoitettua selluloosaa, olivat lämpimiä makuupusseja. Niissä nukuttiin maassa suuren kuusen suojassa silloin, kun muuta paikkaa ei ollut. Pahinta oli kylmyys.

Juhannuksen aika vuonna 1944 oli poikkeuksellisen kolea ja sateinen. Aamulehden uutisen mukaan Tampereen korkeudella juhannusyönä oli vain puolitoista astetta lämmintä.

– Silloin oli samanlainen juhannus kuin tänä vuonna. Satoi lunta, Eero Ekman kertoo.

Sade kasteli vaatteet ja tuuli puhalsi niiden läpi. Evakkoja oli liikkeellä jatkuvana virtana, eikä tienvarsien taloissa aina riittänyt halua auttaa. Toisaalta oli niitä, jotka auttoivat enemmän kuin olisivat oikein pystyneetkään. Kiitollisuus heitä kohtaan on säilynyt 70 vuotta laimentumatta.

Kerran eräs Elias-niminen mies pyysi koko kylän väen mökkiinsä nukkumaan ja lämmitti heille saunankin. Se oli melkoinen yllätyslahja: päästiin peseytymään lämpimällä vedellä ja oikeaan ihmisasuntoon yöksi.

– Siinä mökissä ol kamari ja tupa. Meitä ol toista kymmentä, mutta ihan rinnakkain ko lattial maattii niin kyl mahuttii, Ekman kertoo.

 

Iltasmäen kautta Näriin

Eero Ekman ja Leena Korppoon isä olivat keskenään pikkuserkukset. Sukulaisuutta tärkeämpää oli kuitenkin, että he olivat kotoisin samasta kylästä.
– Kotikylän väki merkitsi isälle melkein samaa kuin suku tai perhe, Leena Korppoo muistaa.

Oli helpotus, kun vihdoin tultiin Selänpäähän, mistä pääsi siirtolaisia kuljettavaan junaan. Soittolalaisten oli määrä jatkaa Hattulaan Parolan asemalle, mistä

heidät ohjattaisiin eteenpäin. Karja lastattiin avovaunuihin siten, että lehmät kytkettiin vaunun päätyihin. Ihmiset matkustivat samassa vaunussa keskellä, paitsi vanhukset ja pienimmät lapset äiteineen, jotka otettiin henkilövaunuihin. Hevosmiesten oli ajettava perille asti, sillä hevosia ja rattaita ei otettu junaan.

Nuoret pojat keksivät oman tavan päästä sateensuojaan.

– Me mentii lankkukuormaan sil taval, että tallattiin puskureihe päälle ja kiivettiin toiseen vaunuun. Ryömittii lankkujen alle vaunun päätyyn, Ekman kertoo.

Junamatka kesti vuorokauden, ja Parolasta piti pikimmiten jatkaa Pälkäneelle Iltasmäen eli nykyiselle Harhalan koululle, mistä evakkoja ohjattiin majapaikkoihinsa. Pienimmät ja vaivaisimmat pääsivät autokyytiin, mutta toisten piti kuljettaa lehmät ja kulkea viimeiset 40 kilometriä jalan. Se matka saatiin taitetuksi yhdessä päivässä.

Koululla oli vastassa Pälkäneen lottia, jotka tarjosivat velliä ja muuta syötävää.

– Sellane Nikkilän rouva otti meijät vastaan, se ol vissiin niiden johtaja, Ekman muistaa.

Osa soittolalaisista jäi koululle yöksi, mutta Ekmanien ja muutamien muiden lopullinen sijoituspaikka oli vain parin kilometrin päässä Närin kartanossa, joten he pääsivät kotiutumaan vielä samana iltana.

Kartanon rouva Laila Näri tarjosi tulokorvikkeet ja ohjasi uupuneet vieraat heille varattuihin huoneisiin.

– Kovast hää ol ystävälline meil, niiko kaikki siel Näris. Meillä ol kaike aikaa hyvät välit talonväkeen, Ekman sanoo.

 

Melkein pälkäneläisiksi

Eero Ekman muistaa, että Närin kartano oli hänen silmissään vaikuttava kokonaisuus suurine terasseineen ja kivipylväineen, ulkorakennukset olivat komeat ja hyvässä kunnossa. Ekmanin viisihenkinen perhe sai aluksi kartanon yläkerrasta käyttöönsä entisen pehtorin huoneen. Siinä oli oma hella, mutta vesi piti kantaa sisään ja ulos.

Jo toista kertaa piti yhtäkkisen lähdön jälkeen sopeutua vieraan seudun oloihin, ja kävihän se koti-ikävästä huolimatta.

– Kyl myö siihe hyväst mahuttii. Se ol sellast aikaa, et kaikest ol huutava puute. Piti olla tyytyväinen, ko saatiin niinki hyvät olot, ja ihmiset ol mukavii, ei riitoi tult ensinkää, Ekman muistelee.

Syyskuun 19. päivä toi Moskovan välirauhan ehdot kansan tietoon, ja sen jälkeen tiedettiin, että Kannakselle ei enää olisi paluuta. Kesäkuussa toiveikkaasti tienvarteen ajetut työkoneet ja kotiinpaluuta odottamaan kätketyt tavarat jäivät sille tielle. Oli pakko alkaa suunnitella uutta elämää.

Ekmaneista oli vähällä tulla pysyvästi pälkäneläisiä. Närin isäntä olisi mielellään luovuttanut heille maitaan, mutta perheen äiti ei halunnut jäädä paikkakunnalle, jossa ei asuisi yhtään vanhoja tuttuja.  Pälkäneen aikaa kesti vain noin vuoden verran, ja sen jälkeen perhe muutti Soittolan kyläläisten lopulliseen sijoituspaikkaan Ypäjälle, missä he olivat jo talvisodan aikana asuneet.

 

Monen savotan talvi

Isä, äiti, mummo ja lapset Salme ja Eero 1930-luvulla . Noin kymmenen vuotta myöhemmin alkoi perheen viimeinen evakkomatka Soittolasta Hämeeseen.

Talvi 1944–1945 oli kaikille työteliäs, ja nuoret tutustuivat nopeasti paikkakuntaan.

– Mie olin silloin mukana mones savotas, Eero Ekman muistaa.

Hän oli tukinuittohommissa ja Karhunsalon saaressa metsätöissä. Kollolanharjulla hän työskenteli soranottotyömaalla, jossa soraa kuljetettiin Harhalan salmelle ja lastattiin siellä proomuihin Valkeakoskelle vietäväksi.

Harhalan kylä tuli tutuksi mutta niin tuli kirkonkyläkin. Nuijantalolla toimi väliaikainen sairaala, jonne Eeron isosisko Salme pääsi aputytöksi.

– Jalkaisin on tätä tietä monta kertaa paukutettu, Eero Ekman toteaa, kun ajetaan vanhaa Kantokyläntietä Iltasmäkeä kohti.

Ja on hänellä siitä muitakin muistoja.

Eeron isä oli kerran ostanut Alvettulasta ”romuhevosen”, huonokuntoisen kaakin, jolla ei ollut muuta tekoa kuin myydä se lahtiautoon. Pojan tehtäväksi tuli kuljettaa hevonen kirkonkylän keskustaan Tuotannon kaupalle, josta auto sen hakisi. Nuori Eero oli jo taitava hevosmies ja aikuisten miesten tavoin tietoinen siitä, että hevonen kävi melkein miehen mitasta.

Lahtihevonen sidottiin kärryjen perään ja Eero lähti ajamaan Onkkaalaan. Tiellä oli ohut kerros vastasatanutta lunta, ja miten ollakaan, Kankaisten kartanon lähellä tien käänteessä huonokuntoinen hevonen lipesi, kaatui ja jäi tielle makaamaan. Eero ei saanut sitä pystyyn vaikka kuinka yritti, ja niin oli mentävä hakemaan apua lähitalosta.

– Siellä oli vastassa kartanon työnjohtaja tai mikä hää mahtoi olla, sellainen ripeä mies. Se huusi että ”tulkaas nyt nostamaan pojan hevonen!” Kyl hävetti, ko miul ol niin huono hevonen, Eero Ekman nauraa.

 

Soittolan kyläläisten evakkoreitti kulki kotipitäjästä ensin Antreaaan, missä piti ylittää Kuukaupin silta. Kun siitä ei päässyt, jatkettiin Lappeenrantaan ja sieltä edelleen jalkaisin Selänpään asemalle asti, mistä junakyyti toi Parolaan. Sieltä Pälkäneelle suurin osa joukosta matkasi lehmien kanssa kävellen.

 

 

Yksi kommentti

  1. Ari Kedonperä

    Kiitos Eero evakkokokemusten jakamisesta. Kävit n. vuosi sitten äidillä kylässä ja haastelit tätä samaa retkeä pari tuntia. En silloin kirjannut ylös paikkakuntia, mutta nythän ne tulivat tässä. Kiitos Eero!

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?