Urheilun hukatut vuosikymmenet

Mitä suomalaiselle kestävyysjuoksulle on tapahtunut 1970-luvun jälkeen? Tämä kysymys tulee väistämättä esille, kun katsoo SM-kilpailujen eli Kalevan kisojen 1500 ja 5000 metrin tuloksia. Niiden tuloksille ei olisi hurrattu edes 70–80 vuotta sitten.

Taisto Mäki juoksi 1939 5000 metriä aikaan 14.08,8 ja olisi tuolla ajalla voittanut mestaruuden 2014! Nyt paras syntyperältään suomalainen sai ajan 14.24,02. Eikä paljon hurraamista ole 1500 metrin tuloksissakaan, vaikka juoksu olikin taktikointia, sillä vuoden 1924 Paavo Nurmi olisi voittanut kisan kevyesti ajallaan 3.52,6. Nyt mestaruus voitettiin erittäin keskinkertaisella tuloksella 3.55,27. Parhaat naisjuoksijatkin olisivat pysyneet suomalaisten nykymiesten matkassa hyvin.

Suomessa oli vielä sodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä jäljellä tervettä kilpailuhenkeä ja näyttämisen halua, mutta sitten jo 70-luvun loppupuolella mielialoihin ja käytäntöihin alkoi vaikuttaa vasemmiston paasaama tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus. Kaikenlainen kilpailu ja kilpailuhenkisyys oli pannassa, kouluissa ei saanut enää  liikunnassa kilpailla ja vaadittiin jopa numeroarvostelunkin poistamista, etteivät huonompia numeroita saavat masentuisi, loukkaantuisi tai syrjäytyisi. Näin mentiin vailla kunnon kilpailua pitkälle 2000-luvulle. Suomalainen yleisurheilu koki täydellisen laman, vaikka – kaikeksi onneksi – aina löytyi joku poikkeusyksilö, joka kykeni hyvin saavutuksiin kansainvälisissäkin kisoissa.

Ja mikä onkaan sen terveellisempää ja hauskempaa kuin kilpaileminen! Sehän alkaa ja sujuu jo pikkupojilta ihan luonnostaan, jos sen vain sallitaan kehittyä ja leikkimieliseen kisaamiseen annetaan monipuoliset mahdollisuudet. Sitä kautta löydetään lahjakkuudet ja heidät voidaan saattaa määrätietoisen harjoittelun pariin.

Vaikka vaikeatahan se on edelleenkin. Nyt on vasemmistossa muotia huutaa kulttuuriin puolesta, koska siellä ei ole tervettä kilpailua vaan monimutkaisia suosikkijärjestelmiä ja taiteen “vapautta”, mikä vapaus on tosin johtanut jopa vastenmielisiin ilmiöihin. Siihen on kuitenkin menty, että kulttuuri nappaa veikkausvoittovaroista urheilua suuremman osuuden, vaikka koko veikkaaminen on saanut alkunsa urheilun puolelta, tulosten veikkaamisesta, ja vasta myöhemmin täydentynyt lotolla yms. peleillä.

Mutta mitä nyt olisi tehtävä? Huippu-urheilunkin pohjatyö tehdään seuratasolta ja koulujen liikuntatunneilta, jos näille vain annettaisiin mahdollisuudet lahjakkuuksien löytämiseen ja jos vain kaikki liikunnanopettajat olisivat asiassa mukana. Ja mukana myös kotikuntansa urheiluseurojen toiminnassa aktiivisina neuvojina ja valmentajina. Valitettavasti opettajienkin toiminnassa ammattiyhdistystyö on ohittanut kutsumushenkisyyden ja monet liikunnanopettajatkin tekevät vain tuntinsa ja se on sitten siinä.

Onneksi ajan henki on vähitellen muuttumassa ja lahjakkaat nuoret urheilijat pääsevät nykyisin melko helposti systemaattiseen valmennukseen, jos oma tahto ja kyvyt vain riittävät. Urheiluun on kuitenkin edelleen satsattava lisää niin varoja kuin ennen kaikkea henkistä tukea, myötämielisyyttä menestymistä ja huipulle pyrkimistä kohti. Erityisesti yleisurheilu on saatava uudelleen kansainvälisessä vertailussa samalla tasolle, jolla olimme urheilumme mahtivuosina 1920–76.

Paul Tiililä
seniorikansalainen

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?