Mummoa ottaa päähän, kun suomalaista miestä moititaan aivan liikaa. Moitteen syyksi riittää esimerkiksi se, että joku tytöttelee työtovereitaan.
Olisiko parempi, jos töissä neitejä ja rouvia puhuteltaisiin akoiksi? Tytöksi kutsuminenhan on somaa, ikään kuin puhuteltava olisi tuore ruusunnuppu. Miksi siitäkin pitää loukkaantua?
Hiljattain Helsingin Sanomissa kerrottiin, että etenkin koulutetut naiset arvostavat ulkomaisia miehiä. Nämä kun ovat sivistyneitä, helliä ja henkeviä. Aika monet Luopioistenkin tyttäret ovat ottaneet ulkomailta elämäntoverin. Pitäisikö mummon tehdä tutkimus siitä, ovatko ne olleet ihanampia kuin meikäläiset jössikät?
Että kestikö ihanuus arjen velvollisuudet? Toimiko tasa-arvo? Oliko se unelmien prinssi tumpelo kotitöissä? Oliko mies hemmoteltu äidinkulta? No toisaalta, kaikki tutut ulkomaalaisten rouvat taitavat asua muilla mailla, joten ei ehkä kannata ryhtyä kyselylomaketta suunnittelemaan.
Iän myötä on kertynyt laaja tuntemus suomalaisista miehistä. Eivät ne hullumpia ole. Ja yhä vain laatu paranee. Kivoja esimerkiksi nykyiset nuoret isät, jotka tekevät ruokaa ja hoitelevat lapsia. Siivoavat jopa vauvan kakkapyllyn ilman raivokohtauksia.
Meillä on totuttu siihen, että vaimo on töissä, etenee uralla, joutuu koulutuksiin ynnä muihin poissaoloihin siinä kuin mieskin. Mies hoitaa asialliset hommat, että kotona pärjätään.
Hienoa Suomessa on myös koulun antama opetus. Yläasteella pojatkin oppivat kotitaloutta. Ruokaa on kiva tehdä, ja syödä. Monet tykkäävät kokata, erityisesti liharuokia, koko ikänsä.
Toinen suomalainen käytäntö on, että mies on pääsääntöisesti ehtinyt asua omissa oloissaan, ennen kuin avioituu tai avoliittoon ryhtyy. On oppinut itse huoltamaan vaatteensa, laittamaan ruokansa. Astiat osaa pestä ja jopa, ainakin välttävästi, kuurata vessanpytynkin.
Saattaa olla, ettei täkäläinen mies ole uljas uneksija eikä lipeväkielinen lirkuttelija. Joku eteläisempi uros päihittää hänet romantiikan saralla.
No oletetaan, että rakastavaiset ovat katselemassa paikallisia maisemia, poiketaan niillekin maille, joista tytölle on luvattu rantatontti. Ehkä ulkomaan sankari vertaa neidon sinisiä silmiä Kukkian kimallukseen. Mielessään saattaa laskea puiden myyntiarvoa, jos mitään metsästä ymmärtää.
Kotimainen korsto samassa tilanteessa on arkinen. Hän alkaa päivitellä, miten louhikkoiselle tontille saisi tien tehdyksi ja mökin rakennetuksi.
Kosintakin voi olla, tai muinoin usein oli, melko arkinen: ”Ai, että raskaana olet. Voi perhana! No kai sitä sitten vihille täytyy.”
Kun se suomalainen mies on vuosikymmenet pysynyt vierellä, niin yleensä se on aika luotettava. Voi elättää toiveita, että jos vaimo raihnastuu ja tarvitsee auttamista, niin tämä arkisiin velvollisuuksiin tottunut ukkeli ryhtyy puuhaan. On nähty monen miehen epäitsekäs hoitovalmius vaikeissakin tapauksissa.
Ja se mukava rehellisyys. Jos vaimo suree ryppyjään ja vanhenemistaan, ei mies ala lässytellä mitään ikinuoresta kaunottaresta, jollainen eukko muka yhä on. Mies murahtaa koruttomasti: ”Kyllä sä mulle kelpaat.” Ja se on kauniisti sanottu.
Mymmeli
