Vaalipaneeli: Seurakunnan vetovoimaisuus sytytti yleisön keskustelemaan, kopiokoneet eivät kiinnostaneet

Seurakunnassa on nuoren aikuisen mentävä aukko

Juhani Järvinen (vasemmalla), Kirsi Urkko, Karin Uotila, Paula Suksia ja Tero Ahlqvist pohtivat, miksi kirkossa käynti ei kiinnosta ihmisiä.

Pälkäneen seurakunnan toinen vaalipaneeli käytiin sunnuntaina sadonkorjuumessun jälkeen Pälkäneen seurakuntatalossa. Viikon takaiseen tapaan kummastakin valitsijayhdistyksestä oli vastaamassa neljä ehdokasta.

Pälkäneen seurakuntalaisten valitsijayhdistyksestä paneeliin osallistuvat Kirsi Urkko, Karin Uotila, Juhani Järvinen ja Jaakko Simola.

Lähimmäisen asialla -valitsijayhdistyksen panelisteina olivat Kaija Huhtanen, Paula Suksia, Tero Ahlqvist ja Esko Koskenvesa – heistä Huhtanen ja Suksia olivat mukana myös edellisellä kerralla.

Lähetystyöntekijöitä Suomeen?

Selvästi vaikein kysymys, jota panelistit saivat pohtia, kuului: Mitä tekisit, että kirkossa käytäisiin?

Pälkäneen kirkossakäynti- ja seurakuntaan kuulumistilastot ovat huippuluokkaa verrattuna esimerkiksi pääkaupunkiseutuun, mutta jäsenmäärän väheneminen näkyy täällä niin kuin koko evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Mitään viisastenkiveä ei löytynyt, ja kuten Kirsi Urkko huomautti, sellaisen löytäjän kannattaisikin soittaa suoraan arkkipiispalle.

Itsekin ehdokkaana oleva Tiina Kokkola heitti yleisön joukosta kysymyksen, pitäisikö suomalaiset lähetystyöntekijät saada kenttätöihin myös kotimaassa. Suomalaisten lähetysmailla esimerkiksi Etiopiassa kirkossa käydään vuoroissa, koska kaikki eivät mahdu kerralla mukaan.

Esko Koskenvesa yritti monessa yhteydessä vetää keskusteluun seurakunnan kopiokonesotkun, joka on parhaillaan tutkinnassa. Hän suuntasi siekailematta arvostelunsa kärjen kohti paneelin puheenjohtajana toiminutta kirkkoherra Jari Kemppaista.

Kukaan toinen panelisti tai kukaan yleisön joukosta ei kuitenkaan tarttunut aiheeseen. Muun muassa Kaija Huhtanen sanoutui heti alussa selvin sanoin irti koko kopiokonekeskustelusta.

 

Väli-ikäluokkaa kaivataan

– Konkarit, muistakaa pitää huoli uusista valtuutetuista, että he pääsevät hyvin mukaan työhön, evästi kokenut Anita Lindholm.

Tässä paneelissa yleisökeskustelu oli vilkasta toisin kuin edellisellä kerralla.

Aikaisemmin pitkään seurakunnan luottamustehtäviä hoitanut Anita Lindholm halusi tietää, mikä kenenkin mielestä on tärkeintä seurakuntatyötä.

Jumalanpalveluselämä, evankeliumin, sakramentit ja uskonelämän hoitaminen nostettiin vastauksissa poikkeuksetta keskiöön, jopa ohi seurakunnan auttamistehtävän.

– Ilman jumalanpalveluselämää seurakunta olisi pelkkä hyväntekeväisyyslaitos, Tero Ahlqvist totesi.

Kaija Aittokumputiedusteli, mitä seurakuntatyön osa-aluetta kukin panelisti haluaisi eniten painottaa.

Kaija Aittokumpua (keskellä) kiinnosti, mitä seurakuntatyön osa-aluetta kukin panelisti halusi painottaa.

Useimpien vastauksissa mainittiin huoli väli-ikäluokasta, joka alkaa rippikouluiän ohittaneista nuorista ja jatkuu pitkälle työikään.  Sen ikäisten suhde seurakuntaan näyttää lukujen valossa olevan kaikkein ohuin.

Minne nuoret aikuiset siis katoavat, ja miten heidät saataisiin takaisin?

– Omien lasten mukana, oli yleinen oletus.

Perhekerhot ja erilaiset lastenkerhot yhdistävät samassa elämäntilanteessa olevia, ja ne kuuluvat jo nyt seurakuntien suosituimpiin palveluihin.

Läheskään kaikki aikuiset eivät kuitenkaan ole vanhempia. Kaija Huhtanen muistutti aikuistyötä, joka voi tapahtua esimerkiksi erilaisissa teemaryhmissä. Juhani Järvinen tarkensi vielä, että erityisesti nuoret ja työikäiset miehet tarvitsevat huomiota.

Martti Soininen puolestaan kummasteli, mistä nuoret kirkkoon tulisivat, kun kristinusko alkaa olla kouluissa lähes pannaan julistettu aihe. Koulu on monille paikka omaksua ensimmäiset yhteiskuntaa koskevat ajattelumallit, ja jos koulu sulkee kristilliset perinteet pois, nuorikin sulkee ne helposti pois.

Puheenvuoro sai voimakkaat aplodit.

 

Vastauksena yhteisöllisyys

Pälkäneen seurakuntatalo oli täpötäynnä Laitikkalan maa- ja kotitalousnaisten järjestämillä sadonkorjuukirkkokahveilla. – Lisää tätä, toivoivat panelistit.

Kaikilla panelisteilla oli yhtenäinen selvä näkemys siitä, miten lisää ihmisiä saataisiin mukaan seurakunnan toimintaan: lisätään yhdessäoloa, yhteisöllisyyttä.

Karin Uotila huomautti, ettei lämmön ja yhteenkuuluvuuden tunteen luomiseen tarvita suuria rahoja, vaan tärkeintä on se, miten ihmiset otetaan vastaan.

Ainakin kirkkokahvien lisäämistä ja uudistamista sekä kirkon jälkeen järjestettäviä lounaita ehdotettiin keinoksi, joka saisi seurakunnan tuntumaan entistä kotoisammalta. Yhdessä tekemisestä puhuttiin paljon, mutta mitä se tarkemmin määriteltynä olisi, jäi hieman hämäräksi.

Seurakunnan pitkäaikainen nuorisotyöntekijä, nykyinen lähetyssihteeri Paula Eloranta muistutti tilaisuuden jälkeen, että Pälkäneen seurakunnan nuorisotyössä on aikaisemmin ollut vilkkaita aikoja, monipuolista toimintaa ja useita kymmeniä nuoria osallistumassa siihen.

Hänen mukaansa nuoret on erityisen tärkeä ottaa mukaan tekemään asioita eikä vain järjestää heille valmista ohjelmaa.

 

 

 

Kuka puhuikaan kiven heittämisestä?

Yhden henkilön piikittelyyn ja mustamaalaamiseen keskittyvät kommentit eivät julkisessa keskustelussa ole kaukana kunnianloukkauksesta. Niiden kuunteleminen on kiusallista, mutta onneksi yleisö reagoi niin kuin kuuluukin: sivuuttamalla koko asian.

Kopiokoneasian tutkinta on sellaisessa vaiheessa, että laki ei salli antaa siitä tietoja julkisuuteen, ja siksi koko aihetta on turha pitää esillä. Syytöksiä voi toki suoltaa sivukaupalla, jos lystää, mutta vastauksia ei tule ennen kuin niiden aika on.

Minna-Liisa Virpinen teki hyvin puolustaessaan yleisön joukosta seurakunnan ”virkamiehiä” ja kiittäessään erikseen kirkkoherra Kemppaista.

 

Eettiseltä kannalta voi pohtia, millainen keskustelukulttuuri sopii seurakuntaan. Politiikassa loanheitto on tuttua ja jokapäiväistä. Usein näyttää siltä, että odotetaan suorastaan vesi kielellä, milloin joku vastapuolen henkilö tai ryhmittymä tekee virheen, jota arvostelemalla päästään nostamaan omaa profiilia.

Voi olla, että se on hyvä juttu nykyseurakunnassa, joka muutenkin korostaa haluaan pysyä ajassa. Koska en ole teologi enkä kirkkohallinnon asiantuntija, en ryhdy väittelemään itseäni osaavampien kanssa.

Mutta vaalipanelistit itse painottivat vahvasti ja moneen kertaan, että seurakunnan tulee olla kuin perhe: yhtenäinen ja turvallinen. Siihen pitäisi siis sisältyä kyky selvitellä erimielisyyksiä ja kestää vaikeuksia.

 

Perheissähän sattuu joskus niin, että joku tekee virheen tai erehdyksen, joka vaikuttaa kaikkien muiden elämään, vaikka kukaan ei sitä tahtoisi eikä tarkoittaisi. Sen takia voi mennä vaikka asunto. Tai koko omaisuus. Mutta perhe itsessään romahtaa varmuudella vasta siinä vaiheessa, kun joku alkaa osoittaa, ivata ja sättiä syyllisiä ja selittää itseään viattomaksi. Silloin on kaikki mennyttä.

Panelisti Paula Suksia totesi, että yksi varma tapa karkottaa ihmisiä seurakunnasta on se, että seurakunnan toimijat alkavat kivittää toinen toisiaan.

Muistelisin, että Jeesuksella itsellään taisi olla jotain sanottavaa kiven heittämisestä, niin ainakin Raamatussa väitetään. Ja Raamattuun lienee lupa tässä vedota, koska kysymyksessä on seurakunnan asia.

Ulla Sirén

Yksi kommentti

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?