Keskipisteessä

Hiljattain kerrottiin lehdissä, että niin sanottu Weberin piste on nykyään Hauhon Sotjalassa.  Ja mummo kun on luullut, että se on ja pysyy Luopioisten Rautajärvellä. Weberin piste on Suomen väestöllinen keskipiste. Maantieteellinen keskipiste on Siikalatvan Piippolassa. Jos Ahvenanmaa otetaan laskuissa mukaan, niin keskipiste on Puolangan Housuvaaralla. Piippolan ja Housuvaaran pisteet pysyvät paikallaan. Vaan tämä Weberin vekkuli, se liikkuu koko ajan, kuulemma noin kilometrin vuosivauhtia, kun väestö valuu kohti etelän taajamia. Kun vuosituhat vaihtui, se mennä vilisti jo Hauhon Sappeessa.

Mutta kerran me saimme kuulla olevamme Suomen keskipisteessä. Oli vuosi 1979. Oltiin aloitteellisia, ei hämäläisittäin hitaita. Weberin piste on täällä! Rautajärven puuhamiehet päättivät ottaa asiasta ilon irti.  Pystytettiin muistomerkki Rautahovin nurkalle.  Kuka mahtoikaan olla idean isä? Joka tapauksessa ihan hieno patsas paikalle ilmestyi. Jostakin oli saatu kerätyksi neljä vanhaa kivistä kilometritolppaa, joissa oli kaikissa luku 191. Luku oli se kilometrimäärä, joka jokaisella suomalaisella keskimäärin oli Rautajärvelle.

Syntyi toinenkin muistomerkki,  alettiin rakentaa rivitaloa, jonka nimi on As Oy  Weberinpiste. Kun piste siirtyi Hauholle, sielläkin innostuttiin.  Pystyttivät Sappeeseen  patsaan, jossa on ne neljä vaakunaoravaa.  Mahtaako sinne Sotjalaan ilmestyä muistomerkkiä? Tuleeko ilukemat vai vaakuna? Ei ole enää Hauhoa, joten Hämeenlinnan vaakuna ehkä.  Kuinkahan pitkä matka suomalaisilla keskimäärin on nykyiselle Weberin pisteelle?  On kai vähemmän kuin 191 kilometriä, etelää kun lähestytään.

Ajat muuttuvat. Emme ole enää Suomen keskipisteessä. Mutta olemmeko muuten elämän keskellä, me vanhat? Tärkeitä ja tarpeellisia vaiko syrjään sysättäviä, laitapuolen eläjiä? Täytyypä miettiä asiaa. Miten oli ennen ja miten on nyt?    Kun nuori lempi leiskui kuumana  (joskus viisikymmentä vuotta sitten), niin luuli olevansa maailman keskipiste. Eräs nuorimies olisi varmasti kuollut ikävään, jos olisi ero tullut.  Kun sai syliinsä avuttoman vauvan, niin tiesi olevansa sille maailman napa. Vielä kun taaperot olivat leikki-ikäisiä, koki olevansa heidän maailmansa keskipiste: Äiti, ota syliin! Äiti, anna ruokaa! Ei saanut edes rauhassa syödä tai lehteä lukea, puhumattakaan, että olisi saanut keskittyä ristikoitten ratkontaan.

Murkkuikäiset alkoivat jo ottaa etäisyyttä, joskus suhtautuivat jopa vähätellen meidän mielipiteisiimme. Alkoi tuntua siltä, että emme enää olekaan maailman tärkeimpiä ihmisiä. Sitten kun he lähtivät kotoa, niin ehkä eivät päiväkausiin omistaneet meille ainuttakaan ajatusta. Lastenlapsille voimme olla jossakin kymmenen tärkeän henkilön joukossa, emme todellakaan keskipisteitä. Kun vanhoilla päivillään saa vielä elää yhdessä puolison kanssa, niin kyllä sille kärttyisälle äijälle on varmasti, ainakin melkein,  maailman tärkein ihminen.  Kun silläkään ei enää ole työkiireitä, luottamustehtäviä tai muuta sellaista, missä se kokisi olevansa  maailman napa ja elämän keskipisteessä.

 

Mymmeli

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?