Lapsuuden tarinat: Pikku Marjatta siirtyi ihan ehlontahlon Karvialta Hämeeseen

Sappeen kesiä Iita-mummun kiälellä

Marjatta Koskenvesan kerronta hersyy suullisesti ja kirjallisesti. Vanhustenviikon juhlapakinassa puhuttiin vanhuudesta, muistelmissa pikkutyttöajoista.

Rovasti, kirjailija Marjatta Koskenvesa julkaisi viime jouluksi pikku kirjan verran lapsuudenmuistojaan sota-ajalta. Piniminttiä ja pientä väkeä sijoittuu Karviaan Alkkian koululle, missä äiti ja kolme siskosta asuivat keskenään isän kaaduttua.

Tänä jouluna pikku Marjatta jatkaa muistelemistaan uudessa kirjassa Ehlontahlon takasippäin. Se kertoo lapsuudenkesistä ja muistakin ajoista mummun luona Hämeessä.

Hannula, tyttöjen äidin puolen mummula, sijaitsi Pälkäneen Sappeessa. Mutta Hannulan Iita-mummu, kirjan päähenkilö, puhui Sahalahlen kiältä, kun oli Sahalahdelta kotoisin.

Marjatta Koskenvesan pieni muistelmakirja on kunnianosoitus tälle Iita-mummulle ja samalla maaseudun naisen ahkeruudelle ja työtaidolle. Tällaiset Iitat pitivät Suomea koossa silloinkin, kun aika oli kaikkein vaikein.

Siksi kirjakin oli kirjoitettu Iita-mummun omalla murteella.

Possoille niitteli nokkoset varivetteen

Marjatta Koskenvesan kirja enteilee lukunautintoa joulunpyhiksi jokaiselle, joka saa sen käsiinsä.

Murteella kirjoittaminen on perinteinen proosan tyylikeino, mutta se on noussut uuteen arvoon murrerunojen kautta.

Koskenvesan kirja liittyy tähän traditioon eräänlaisena proosarunona. Teksti on arkista proosaa, mutta kokonaisuus on lyyrinen, ikään kuin yksi pitkä tunnelmakuva jostakin menneestä mutta silti vahvasti läsnä olevasta. Tarinaa eheyttää Sahalahden murteen lisäksi mummu-teema, Iita mummun olemus, joka hallitsee tarinoita.

Minä tailan olla nin ikävissäni, kun nin moni minulle mahlottoman tärkee on menny eleltäni sinne, minkä toivon olevan hyvä ja korree, Koskenvesa pohtii kirjoittamisensa motiiveja.

Pikku Marjatan muistoissa pienen tytön isän ikävöinti sekoittuu helteisiin, apilantuoksuisiin kesämuistoihin, lypsytarhan ja

Kesäidylliä Sappeessa yli 70 vuotta sitten. Kirjan kuvitusta.

possukarsinan leyhähdyksiin, rievän ja suolalahnan makuun. Siskoksille oli tärkeää saada olla kesäisin Hannulan likkoja, koska se antoi tunteen kuulumisesta johonkin.

Pinimintin tapaan Ehlontahlon takasippäin naurattaa, mutta se jättää myös suloisen haikean olon. Osa teoksen viehätystä on varmaankin siinä, että tunnekokemuksiin on helppo yhtyä. Kenelle lapselle ei arkielämän sujuminen turvallisten aikuisten seurassa jättäisi onnellisia muistoja, ihan sellaisenaan?

Lisäviehätystä tuo yksinkertainen mutta kaunis kuvitus Iita-mummun ja lapsuudenkesien kuvilla. Kuvataiton on tehnyt pienin Hannulan likoista, rovasti Helvi Jousmäki.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?