Tumpputarinat

Tumppukonsteja vaikka mihin tarpeeseen

– Sitten kun innostuin, opettelin tekemään vaikka minkälaisia tumppuja. Ensimmäinen pari tuli sellainen, että toinen oli mahdottoman kireä ja toinen löysä, niin että ne olivat ihan erikokoiset, Hanna-Liisa Anttila muistelee.

– Talvesta 1939–1940 muistan valtavat kasat harmaita tumppuja. Meillä kotona Saarikylien Tiitolassa oli silloin paljon väkeä sotaa paossa: sedän perhe oli tullut Petsamosta ja sitten oli helsinkiläisiä ystäväperheitä. Meidän yläpirtissä pidettiin yhtenään tumpputalkoita. Piti saada tumppuja sekä omalle väelle että vieraille ja sitten tietysti lähetettäväksi rintamalle, kertoo Hanna-Liisa Anttila.

Hän oli itse talvisodan aikaan viisi- ja puolivuotias ja kiinnostuneempi isojen veljien touhuista kuin naisten käsitöistä, mutta pirtissä lämpimän takkatulen ääressä oli muuten viihtyisää. Oli hauskaa, kun isot ihmiset ahersivat ympärillä.

– Yksikin 16-vuotias tyttö, Hanna nimeltään, kutoi aina tumppuja, ja minä kysyin joka kerta, että kenelle teet? Vastauskin oli aina sama: tuntemattomalle sotilaalle, hän kertoo.

Sotilaille kudottiin oudon näköisiä tumppuja, joissa oli peukalo ja etusormi. Viiden vanha ei ihan tarkkaan ymmärtänyt, miksi. Sen sijaan hänelle olivat tuttuja pikkulasten tumput, jotka liitettiin toisiinsa pitkällä virkatulla nauhalla. Niin eivät parit eksyneet toisistaan eivätkä ulkona kädestä irtoilevat tumput päässeet hukkumaan lumeen.

– Nauha kulki kaulan ympäri ja laitettiin rinnalta ristiin, sitten tumput pysyivät hyvin kädessä, hän muistelee.

Sota jatkui ja tulivat karjalaiset. Tiitolan tumpputalkoissa avustivat erityisesti Ida Raudell, jota sanottiin Rautellin tädiksi, sekä muuan Rämön mummu, joka aina kehräsi lankaa. Rautellin täti puolestaan kutoi ja parsi tumppuja ehtimiseen. Lapsia oli talossa kymmenen, ja sitä paitsi tapana oli, että kaikki siipikarjatilan työharjoittelijat saivat jouluksi sukat ja tumput.

– Meillä tumput olivat yleensä aina harmaita. Korkeintaan joululahjaksi sain joskus valkoiset. Mutta karjalaiset tekivät paljon hienompia tumppuja, niissä oli raitoja, ja yksiin erityisen hienoihin Rautellin täti laittoi suuhun ”ripuset” eli pienet hapsut. Ne olivat minusta valtavan kauniit, Hanna-Liisa Anttila kertoo.

Hän itse kiinnostui tumppujen teosta vasta 12-vuotiaana, kun sota oli jo ohi. Silloin iski todellinen käsityöinnostus, joka ei sen

Vasemmalla on koirankarvatumput, keskellä ylhäällä ohuet rukkastumput, oikealla lampaankarvapäällysteiset tumput ja edessä Hanna-Liisa Anttilan myyjäislöytö, kukkasin kirjotut paksut pakkastumput.

koommin ole hellittänyt. Hän oli ihastunut erityisesti kansanomaisiin kuvioihin, on itse asiassa vieläkin.

– 16-vuotiaana tein joululahjoiksi kahdeksan paria kuviosormikkaita. Muistan aina ne 80 sormea, jotka silloin kudoin – mankelissa ollessanikin ehdin aina kutoa muutaman kerroksen yhteen sormeen sillä välin kun toinen siirsi tukkia, hän nauraa.

Hän opetteli erilaisia tumpuntekotapoja. Kuviokintaat olivat erityisen lämpimät, koska ne olivat paksut; jos villan sekaan kehrättiin koirankarvaa, saatiin vettä hylkivät tumput, jotka olivat hyvät talvikalassa. Tuulenpitävyys parani, kun tumpun päälle ommeltiin lampaannahkaa. Toinen puoli pysyi silti joustavana ja hengittävänä, joten ne olivat hyvät hiihtäessä.

Tumppukonstit eivät vanhene, niistä riittää jaettavaa joka sukupolvelle.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?