Damien

”Damien! Herää!” hätäinen kuiskaus repi minut unesta. Silmäni rävähtivät auki ja äidin pelokkaat kasvot häilyivät edessäni. Ponnahdin välittömästi pystyyn ja vilkuilin ympärilleni. Mitä nyt?

”Missä Dalilah on?” kysyin äidin repiessä minua ulos talomme takaovesta.

”Isä tuo hänet, pidä kiirettä!” äiti kähisi ja pakotti minut kiirehtimään.

Sekasorto teki tuloaan, ilma oli raskas pelosta ja pöllyävästä hiekasta.

Päivä oli ollut kuiva ja nyt kuiva hiekka tunkeutui jokaiseen ihohuokoseen. Kuulin isän raskaiden askelien juoksevan meitä kiinni, Dalilah inisi unisesti hänen käsivarsillaan. Samassa pahin pelkoni lensi jyristen ylitsemme.

”Maahan!” isä karjaisi.

Ujeltava vihellys raastoi tärykalvojani heittäytyessäni maahan. Äiti kirkui, veren maku levisi suuhuni, kivet painautuivat poskeani vasten. Valtava paineaalto pyyhkäisi ylitseni ja sitä seurasi järkyttävä räjähdys.

Kuumat lieskat nielaisivat hökkelikylän alleen, tuhkasi kotini sekunneissa. Korvissa soi, yritin nousta ylös tähyillen ympärilleni ja koettaen nähdä mitä perheelleni oli käynyt.

Näin punahehkuisen sirpaleen ja sitä seuraavat hetket olivat pelkkää tuskaa. Yritin huutaa, mutta hiekkamyrsky tukahdutti ääneni alleen. Punahehkuinen kipu silpoi silmiäni, kuuma veri valui poskiani pitkin sekoittuneena kyyneliin.

”Damien, seuraa minua!” kuulin jostain kaukaa, mutta en nähnyt, minun silmäni oli viety. Kauhu ja tuska sekoittivat pääni, halusin nähdä, raajani lamaantuivat täysin. JUOKSE, ainoa järkevä aivosoluni kirkui, mutta en pystynyt toimimaan.

Tässä se nyt olisi, ajattelin epätoivoisesti. Minun elämäni. Dalilahin hymy, äidin nauravat silmät, isän järisevä nauru. Serkkujen iloiset kiljahdukset, hiekkatietä rummuttavat jalat, laukkaava sydän, Lalan katse leiritulen loimussa…

”Damien, nyt!” ääni rääkyi korvaani ja raahasi tunnotonta ruumistani eteenpäin. Kipu palasi ja aloin itkeä.

”Lopeta heti. Meidän täytyy juosta, ymmärrätkö? Minä pidän kädestäsi, sinä et varmaan näe mitään.” Päättäväinen ääni ei luovuttanut, vaan kiskoi minut jaloilleen. Olin niin sekaisin, etten edes tunnistanut häntä, mutta käsky kulkeutui aivoihini ja minä juoksin. Kompuroin kiviin ja teräviin oksiin, jalkani sotkeutuivat toisiinsa, mutta minä juoksin.

Vankkurit tärisivät ja kolisivat ja minä tärisin kyydissä. En tiennyt missä olimme, tai minne olimme menossa. En edes tiennyt miltä maailma näytti nykyään.

Kaikki oli edelleen mustaa, vaikka kipu oli heikentynyt. Ääni, joka oli paljastunut Lalaksi, oli pessyt haavani ja pitänyt minut koossa. Perheeni ei ollut vankkureissa. He eivät välttämättä enää olleet edes elossa.

Toisenlainen tuska repi vaihteeksi sisintäni, mutta se oli henkistä kipua. Ja se sattui paljon enemmän. Se raastoi ja kalvoi, kuristi keuhkojani, viilsi sydäntäni, eikä jättänyt minua rauhaan edes unissani. En pystynyt tekemään mitään, ellei Lala komentanut.

”Syö”, hän sanoi, ja minä söin.

”Juo”, hän sanoi, ja minä join.

”Nuku”, hän sanoi, ja minä nukuin. Mutta kipua ei voinut käskeä, se oli ja pysyi.

Korvani olivat haljeta metelistä. Ne olivat olleet arat räjähdyksen jälkeen ja lentokentän kaaoksessa olin pulassa.

En tiennyt missä olin, Lala oli maininnut sanan Suomi, mutta en tiedä mikä se oli, tai missä se sijaitsi. Minua kiskottiin läpi valtavan ihmistungoksen, olin sekaisin hajuista ja äänistä ja yritin vain pysyä tajuissani.

”Menemme uuteen kotiin.” Lala sanoi ja minä takerruin hänen sanoihinsa.

”Uusi alku, Damien. Täällä on kaikki hyvin, Suomessa on turvallista. Täällä meidän ei tarvitse pelätä. Meidän kotimme tuhoutui, mutta täältä me saamme uuden. Tänne meidät hyväksytään, eikö niin?” Eikö niin?

Kirjoittaja on Pälkäneen yhteiskoulun yhdeksäsluokkalainen, joka tutustuu työelämään Sydän-Hämeen Lehdessä.

 

Henriikka Hintikka

  • Henriikka on 16-vuotias Pälkäneen yhteiskoulua käyvä yhdeksäsluokkalainen.
  • Hän harrastaa piirtämistä, lukemista ja kirjoittamista.
  • Lempiasioikseen hän nimeää kirjat, hyvän musiikin ja talven.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?