Muistathan?

Keinutuoli valittaa narisevalla äänellään, vanha kaappikello raksuttaa eteenpäin yksitoikkoisesti.

Ne ovat ainoat äänet, jotka rikkovat painavan hiljaisuuden. Pöly leijailee sälekaihdinten raoista kurkistavissa valonsäteissä kuin lumen vaatimaton sisar.

Pirtin räsymatto on jo menettänyt entisen väriloistonsa, tapetit alkavat hiljalleen kellertyä ja repeillä.

Ojennan käteni kohti lasia sammuttaakseni janon, mutta vesikin on väljähtänyttä ja haaleaa.

Päivät sotkeutuvat toisiinsa, muodostaen katkeamattoman ja suoran janan. Ei poikkeuksia, jokainen täysin samanlainen ja puuduttavan pitkä.

 

”Koska me tulemme tänne taas?” kirkas lapsen ääni kysyy äidiltään.

”Katsotaan sitä sitten. Vaari on jo vanha, ei hän enää jaksa vieraita.” äiti vastaa.

 Kyllä jaksaa, olisin halunnut huutaa heidän peräänsä, mutta he olivat menneet. Eivätkä olleet käyneet sen jälkeen. Kiireitä, oli hän pahoitellut.

 

Kirjoittaja on Pälkäneen yhteiskoulun yhdeksäsluokkalainen.

On aikaa, joka laukkaa väsymättä eteenpäin, näännyttäen perässä pysyjän. On aikaa, joka matelee hiljalleen, uuvuttaen seuraajansa.

Joidenkin kelloissa tuntuu olevan vähemmän tunteja, joillakin niitä on liikaa. Toisen sekunti on toisen tunti. Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan.

Onko minut unohdettu? Jätetty tänne odottamaan jotain, mikä ei tule. Hylätty kauas, kun minusta ei ole enää hyötyä? Suru kuristaa kurkkuani, hengittäminen tuntuu raskaalta.

 

Yksinäisyys on paha vieras. Se ei jätä sinua, kun muut jättävät, mutta se on ainoa, jonka toivoisit sinut jättävän.

”Vaari?” kirkas ääni kuiskaa naurua äänessään. Raotan silmiäni ja näen, että pala aurinkoa on astunut pirttiin. Uupunut hymy kohoaa kasvoilleni. Yksinäisyys on lähtenyt, ainakin hetkeksi.

 

 

Yksi kommentti

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?