Pälkäneläinen Mira Andrejeff ajatteli pitkään, että hänen ensimmäinen kirjansa kannessa ei lukisi hänen oikeaa nimeään. Kirjaa ei nimittäin kirjoittanut se kaksilapsisen yrittäjäperheen äiti, jonka me tunnemme.
Asialla oli kirjoittajallekin uusi ja ennestään tuntematon voima, jota voi kuvata vaikka sisäiseksi minäksi. Se johdatti maailmoihin, joita tietoinen minä ei näe.
Andrejeff huomasi, että hänelle tärkeä musiikki kirkasti sisäisen minän avaamia näkymiä. Hän ryhtyi ruokkimaan kirjoitusprosessiaan sävelin.
– Kirjoitin sanoiksi sen mikä päässä soi.
Syntyi tarina entisaikojen metsästä.
Vaikka ollaan menneessä, kaikki voisi aivan yhtä hyvin tapahtua nyt. Menneisyys edustaa aitoutta ja puhtautta, ei ankeutta. Aikaloikka tarjoaa tilaisuuden isompien asioiden näkemiseen ja kokemiseen.
Aikaa tärkeämpi on ympäristö, kirjalle nimensä antanut Immahtien metsä, joka on ladattu täyteen symboleita. Merkitykset avautuvat sekä kirjoittajalle että lukijalle vasta matkan varrella.
Mitä jos olisikin näin
Sadun kertoja aloittaa tarinansa ”olipa kerran”. Immahtien metsän lähtökohta on samantapainen: nyt ollaan tässä, mutta mitä jos tapahtuisikin näin.
Sisäinen minä johdatti kirjoittajan pidemmälle ja syvemmälle kuin järkiminä koskaan menisi. Lukija saattaa tehdä kirjan kanssa aivan erilaisen matkan, sillä jokainen peilaa sen maailmaa omaan minäänsä.
Mira Andrejeff ei yritä opettaa symboleiden avulla yhtä ja oikeaa totuutta, vaan tarjoaa mahdollisuuden vierailla erilaisessa metsässä, johon hänen sisäinen minänsä hänet johdatti.
Kaikki eivät koe tarvetta lähteä matkalle, ja kaikkia maailma ei imaise sisäänsä. Matkaan pitää heittäytyä avoimin mielin, eikä pysähtyä miettimään, mitä jokainen yksityiskohta merkitsee. Niille ei ole yhtä oikeaa selitystä, vaan ne voivat merkitä jokaiselle eri asiaa.
Reaktiot pelottivat
Kirjoittajalle oli järjetön elämys löytää sisältään jotain uutta. Mira Andrejeff ei löydä sanoja, kun yrittää kuvata miten etuoikeutettu on, kun pääsi sen kanssa tekemisiin.
Sen sijaan ihmisten reaktiot häntä hieman arveluttivat: mitä jos lukijat muodostavat kirjan perusteella mielikuvan myös hänestä. Tämänkin vuoksi hän suunnitteli alkuun salanimen käyttämistä.
– Lopulta päädyin siihen, että olen ylpeä tästä toisesta minästä. Tiesin, että turpiin voi tulla, mutta halusin silti avautua omissa nimissäni. Ehkä mukana oli myös hitunen halua auttaa ja rohkaista muita sisäistä minäänsä tutkiskelevia.
Prosessi oli tärkein
Vain kirjan kirjoittanut voi tietää, miltä tuntuu, kun oma teos on kirjaston hyllyssä ja kirjakaupassa. Silloin on tullut jättäneeksi maailmaan pienen, lähes ikuisesti säilyvän jäljen itsestään.
Mira Andrejeffille kirjaakin tärkeämpi oli sen syntyprosessi. Hän avasi kanavansa ja tavoitti sisäisen minänsä, joka ei tosiaankaan tullut ammennettua tyhjiin ensimmäisen kirjan sivuille.
Kirjoittaja osaa arvostaa myös nykytekniikkaa uudesta syystä. Sen ansiosta kuka tahansa voi saattaa maailmansa tekstiksi. Myös julkaiseminen on helpottunut, kun tarjolla on omakustannevaihtoehto.
Kirjaprojektin aikana Andrejeffia kannustettiin tarjoamaan tekstiään oikealle kustantajalle.
– Into oli koetuksella, kun sain pari kieltävää vastausta. Sen jälkeen piti kerätä itsetunnon rippeet ja kasata ajatukset: miksi kirjaa teen ja mikä on oma tavoitteeni.
Oli helpottavaa tajuta, että tärkeintä oli kirjoittaa itselleen.
– Vaikka jokaisessa kirjoittajassahan on ripaus narsistista halua saada tekstit myös toisten luettavaksi.
Kustantajan ovella
Kustantajalle tekstiä tarjotessaan kirja oli profiloitava jollekin kohderyhmälle. Mira Andrejeff huomasi kirjoittaneensa reaalifantasiaa nuorille, ehkä suunnilleen sen ikäisille kuin oma yläasteikäinen poika, jonka kanssa oli kirjoitusprosessin ansiosta päässyt hämmentävän syviin ja kypsiin keskusteluihin.
Andrejeff tiesi, että kustantaja toisi mukanaan myös kustannustoimittajan, jonka kanssa teksti saatettaisiin myllätä uusiksi. Häntä ajatus ei kuitenkaan häirinnyt. Kirjassa ei ollut mitään sellaista, mitä pitäisi vaalia mustasukkaisesti. Hän oli valmis siihen, että se muokattaisiin lukijoita tai markkinoita paremmin palvelevaksi.
Mutta lopulta omakustannevaihtoehto osoittautui oikeaksi valinnaksi.
– Tajusin jälkikäteen, että kustantajan ovella käyminen kuului tähän matkaan. Omakustanne on aivan yhtä arvokas, eikä mikään epäonnistuminen. Olen nyt kirjoittajana oikealla polulla.
Tärkeä kirjoittajaryhmä
Kirjan viime sivuilla kiitetään heti pojan ja miehen jälkeen kansalaisopiston luovan kirjoittamisen ryhmää ja Marketta Vaismaata, joka ohjasi ryhmää kirjan syntyvuosina 2011–2013.
Andrejeff lähti kirjoittajapiiriin kahdeksan vuotta sitten täysin vasta-alkajana.
– Osasin äidinkielen, mutta halusin oppia kirjoittamaan.
Jokainen opettaja on tuonut mukanaan uutta, mutta kaikkein tärkein on sittenkin toisilleen palautetta antava kirjoittajaryhmä.
– Olemme rohkaisseet toisiamme aukaisemaan vereslihaa.
Andrejeff myöntää viime vuosina väärinkäyttäneensä kirjoitustehtäviä häikäilemättä. Hän on peilannut niitä omaan tekstiinsä ja jalostanut niiden avulla kirjaansa.
– Huomasin, että tekstiä syntyi etenkin syksyisin. Oikeastaan koko kirja on kirjoitettu kolmen syksyn aikana, Andrejeff sanoo.
Mira Andrejeff: Immahtien metsä
Huikea lukukokemus
”Koskaan ei saisi epäillä kohtalon voimaa eikä kyseenalaistaa sen tahtoa. Siihen oli vain taivuttava.”
Kahden nuoren naisen tiet kohtaavat ja heidän kulkunsa johtaa usein Immahtien metsään. Äidin kuolema luo varjoja tielle. Välillä sille poikkeaa myös henkiolentoja. Naisten rinnalla kulkee susia.
Tämä on kirja, jossa kaikella on tarkoitus. Immahtien metsän pimeys, seitsemän kiveä, aistien terävöityminen, kuolema, sudet… kaikella on tarkoitus.
On helppo nähdä mielessään Immahtien metsänseinän tummuus ja kylän pölyiset pihat, naisten karkeat vaatteet, pitkät hiukset ja päivettynyt iho. Voi kuulla hevosten kavioiden kapseen metsäpolulla ja kylätiellä, kärryjen kolinan ja tuulen suhinan. Voi tuntea suden harmaan turkin karkean karvan ja kielen lipaisun iholla.
Teksti soljuu, tempaa mukaansa, sitä on helppo lukea. Nerokkaat nimet luovat taianomaisen hehkun hahmojen ympärille.
Sudet ovat voimakkaita hahmoja. Voimaeläimenä ne ovat opettajia. Ne keräävät uutta tietoa ja palaavat opettamaan laumaansa. Sudet voivat myös ilmentää alitajuntaa. Immahtien metsän sudet palaavat aina opastamaan ja johdattamaan naisia. Vai onko se alitajunta?
Minna Liljedahl
Kommentointi on suljettu.