Vasenkätinen laulaja Kaija Koo järjestää joulukuussa toisen areenakeikan. Judas Priestin homosolisti Rob Halford tuo bändinsä kesällä Suomeen. 153-senttinen Anna Abreu kuuluu Kirkastusjuhlien toivotuimpiin esiintyjiin.
Artistit eivät ole valinneet vanhempiaan, perintötekijöitään eivätkä kokoaan, kätisyyttään tai seksuaalista suuntautumistaan. Kaija Koo tuskin alkoi muusikoksi vasenkätisyytensä vuoksi. Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen voi tuoda tarvetta tulkita tunteitaan ja synnyttää taidetta, mutta Halfordin bändin pääteemana ei silti ole homous.
Maailma on täynnä pienikokoisia artisteja, mutta he eivät ole viiteryhmänsä asialla, vaan omallaan. Jos koolla on uravalintaan jotain merkitystä, niin minimittaiset saattavat tietämättään nousta lavalle kohotakseen muiden yläpuolelle tai päästäkseen ihailun kohteeksi.
Euroviisuedustaja Pertti Kurikan Nimipäivät takaa sen, että Suomessa ja Euroopassa keskustellaan kevään aikana kehitysvammaisuudesta. Se ei tee nelikolle oikeutta, sillä he eivät ole valinneet geenejään. Sen sijaan asenteensa miehet ovat valinneet, ja siinä bändi toimii räyhäkkäänä esimerkkinä koko vanhalle mantereelle.
Asenne merkitsee ainakin yhtä paljon kuin osaaminen, oltiin sitten kisakentällä, työelämässä tai esiintymislavalla. Asenteensa lisäksi Pertti Kurikan Nimipäivät erottuu myös erilaisuudellaan, aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Nämä ovat kehitysvammaisuuteen liittyviä ominaisuuksia, heidän erityisetunsa.
Pertti Kurikan Nimipäivät kaipaa sääli- tai sympatiapisteitä yhtä paljon kuin esimerkiksi pienikokoinen artisti.
Punkkarit kanavoivat alkuvoimaiseksi rockiksi raivon, jota kehitysvammaisen arjen rajoitukset heissä nostattaa. Sanoitukset toimivat myös vertauskuvina yleismaailmallisemmille kahleille, joiden katkomiseen vimmatusti pogoavat kuulijat osallistuvat keikoilla. Yleisö ei ole katsomassa neljää keski-ikäistä kehitysvammaista, vaan ainutlaatuisen aitoa ja elinvoimaista rockbändiä, jollaisia pääsee harvoin kokemaan.
Pertti Kurikan Nimipäivien aseistariisuva keikka kuului toissavuotisten Kirkastusjuhlien kohokohtiin. Kari Aalto lietsoi itsensä lavalla hurjaan vimmaan ja antoi bändikavereiden, hoitajien ja virkavallan kuulla kunniansa.
Omat rajoitteensa voittanut bändi oli vakuuttava ja vaikuttava. Punk-Kari julisti sanomaansa toisen käden keskisormi ja toisen etusormi uhmakkaasti pystyssä. Kahdella kielellä kiroillut solisti oli lähes pelottava vääntelehtiessään Pertti Kurikan jalkojen juuressa. Kitaristi puolestaan näppäili kuusikielistään majesteetillisena kuin Keith Richards.
Pertti Kurikan Nimipäivistä kertova dokumenttielokuva Kovasikajuttu puhdisti palkintopöytiä maailman elokuvajuhlilla. Nyt Suomessa intoillaan, että bändi toistaa saman tempun Euroviisuissa, sillä bändi erottuu siirappiviihteen seasta vähintään yhtä tehokkaasti kuin Lordin pommeilla säestetty mörköhevi.
Tosiasiassa sijoituksella ei ole mitään väliä. Bändi ja suomalaiset ovat jo nyt voittajia.
Euroviisukappaleen enimmäispituus on rajoitettu kolmeen minuuttiin. Suomen tämänvuotisella edustajalla ei ole ongelmia aikarajan kanssa, sillä Aina mun pitää -rypistys kestää noin 1.20. Jos esitystä ei kahlita taustanauhojen avulla, Pertti Kurikan Nimipäivät kaahaa sen alle minuutissa. Tämän verran punk-biisin tahti kiivastuu livenä.
Käyttämättä jää pari minuuttia hyvää esiintymisaikaa. Se kannattaa hyödyntää show:ssa.
Ennen yhtyettä lavalle voisi esimerkiksi astella parikymmentä valkoisiin puettua viulistia. He kumartaisivat yleisölle ja istuisivat soittimet sylissään rumpujen, vahvistintornien ja mikrofonien ympärille puolikaareen.
Sitten lava täyttyisi savusta ja nahkaliiviin sonnustautunut laulusolisti Kari Aalto johtaisi nelikon instrumenttiensa äärelle. Rumpali Toni Välitalo laskisi neljään niin kuin Ramones on meitä opettanut. Bändi vetäisi biisinsä alkuvoimaisella asenteellaan ja häipyisi käsimerkkejä heristellen takaisin savun sekaan. Lopuksi nuottiakaan soittamatta istuneet viulistit nousisivat, kumartaisivat ja poistuisivat lavalta.
Yleisö jäisi haukkomaan henkeään ja raadit sulattelemaan näkemäänsä.