Ensi maanantaina tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun viimeisetkin sotarintamat Suomessa hiljenivät. Lapin sodan päättyminen 27.4.1945 lopetti yli viisi vuotta kestäneen poikkeusajanjakson maan historiassa – ajanjakson, josta harva selvisi ilman näkyviä tai näkymättömiä jälkiä.
Aimo Kokkolan Omenapuun alla -tilaisuuksien sarja päättyy tämän kevään osalta ensi sunnuntaina kunnianosoitukseen sodan kokeneelle sukupolvelle, kun vieraiksi saapuvat Pälkäneen sotaveteraanit. Heitä edustavat jatkosodan aikana Aunuksessa palvellut Pentti Toija sekä 17-vuotiaana lotaksi lähtenyt Helena Heikkilä.
Tapahtuma ei ensisijaisesti kerro sotatapahtumista vaan siitä, millaista oli lähteä, olla ja tulla: millainen ajatus kodista säilyi nuorten muistoissa, kun kuolema ja hävitys kulkivat yötä päivää vierellä.
Moni lähti rintamalle suoraan lapsuudenkodistaan tai nuoren vasta perustetun perheen luota. Varttuneemmille jäi huoli lapsikatraasta, iäkkäistä vanhemmista, talon hoidosta, kotipeltojen kasvusta tai siitä, että omille pelloille ei ollut enää edes paluuta.
Siellä jossakin oli kaiken muun lisäksi kannettava koti-ikävän paino – mutta mikä auttoi jaksamaan? Millaista oli palata kotiin; millainen oli todellisuudessa onnen ja unelmien rauhanaika, kun se vihdoin koitti?
Omenapuun alla kuunnellaan tyypillistä sota-ajan soittoa, sillä muusikkovieraina ovat hanuristit Vesa Penttilä ja 16-vuotias Elina Kauppila.
Tämän kevään viimeinen Omenapuun alla – tilaisuus alkaa Pälkäneen yhteiskoulun auditoriossa sunnuntaina 26. huhtikuuta kello 15.
Seuraavana päivänä, 27.4. Suomessa vietetään kansallista veteraanipäivää.
Niin kauas kuin kiskoja riitti
Pentti Toijan lähtö rintamalle tapahtui tammikuun 12. päivänä 1942, kun juna iltakuudelta lähti puskemaan Riihimäen asemalta kohti itää. Siihen asti nuorukainen oli ollut koulutettavana, mutta nyt hänen ikäluokkansa oli aika siirtyä kenttäarmeijaan.
19-vuotias Toija oli niitä, jotka lähtivät sotaan lapsuudenkodista. Isä, äiti, pikkusisko ja talousapulainen jäivät Kostianvirran rannan tuntumassa sijaitsevaan kotiin odottamaan Pentin paluuta, mutta sotaretkelle lähti sentään tuttuja poikia Pälkäneeltä; oli Kaupin Simo, Päiviön Jalmari ja muita.
Junamatka Riihimäeltä Ylä-Uuksuun kesti kaksi ja puoli vuorokautta, mutta määränpää ei ollut vielä siinä. Ratakiskoja vain ei riittänyt pitemmälle, joten loppumatka Nurmoilaan tehtiin kuorma-auton avoimella lavalla tammikuun pakkasessa.
Se oli esimakua tulevasta, sillä Aunuksen aavoilla paukkui usein yli 30 asteen pakkanen. Toijalta se ei ihan vienyt varpaita, mutta nahan niistä kumminkin kertaalleen.
Epäilemättä pelko, outous ja ikävä varjosti matkaa, mutta Pentti Toija oli jo siihen aikaan vakaa ja kestävä mies.
– Minä kävin aika vähän lomalla. Tykkäsin, että mitä sitä suotta, kun kohta täytyy kumminkin palata. Pisimmillään pidin puolen vuoden lomatauon. Ja kun siellä oli semmoisia miehiä, joitten tartti väkisin päästä lomille… Ne vapisivat oikein. Minä sanoin, että päästäkää ne, minun lomaani voi siirtää, hän kertoo.
Pohjoisen kautta kotiin
Pentti Toijan sotaretki alkoi Nurmoilasta, mutta lahjakas ja ammattitaitoinen nuorukainen siirrettiin jonkin ajan kuluttua Aunuksen kylään suurelle autokorjaamolle, missä hän työskenteli asemasodan aikana: korjasi moottoreita ja asensi ja kunnosti autojen sähkölaitteita, hoiteli välillä korjaamon voimalaitosta.
Mutta lähellä sodan loppua autokorjaamon kaksi suurta hallia paloivat, ja sitten alkoi tapahtua muutakin.
– Veli naapurista rupesi roiskimaan lentokoneista pommia semmoista tahtia, ettei kukaan oikein tiennyt, mihin mennään ja mitä tehdään. Väkeä tuli ja meni ja siirreltiin paikasta toiseen. Se oli sekavaa aikaa. Ja surkeaa, Toija muistelee.
Kotiin Pälkäneelle hän palasi vasta tehtyään osuutensa saksalaisten karkotusoperaatiossa ”siellä pohjoisen retkellä”. Kun tuli määräys, että Lappia kohti lähtevät vain asevelvolliset, kokeneet miehet lähetettiin siviiliin. Kotimatka oli yksinäinen ja mieli tyhjä, sillä kaverit olivat hajaantuneet matkan varrella mikä minnekin.
– Hämeenlinnassa luovutin kamppeitani ja tulla kolkottelin yksistäni kotia. Ei ollut siinä reissussa muita Pälkäneeltä, Toija muistelee.
Hän sanoo olleensa onnekas, kun säilyi ehjänä, myös henkisesti. Kotiin tullessaan hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä kolmeakaan, ja elämä oli edessä. Aunuksen, Syvärin, Oulun, Kemin ja monien muiden paikkojen jättämät kauhukuvat piirtyivät lähtemättömästi hänen mieleensä, mutta eivät jääneet sitä hallitsemaan.
