Viimeinen

Kuljen metsässä, aurinko kutittelee poskiani ja sammalmatto kantaa askeleeni ääneti. Tieni vie halki aukeiden ja tiheikköjen, järvikin pilkahtelee välillä näkyviin puiden lomasta.

Kimakka sirkutus kuuluu kuusen alta ja varpunen liitää aivan vierestäni kohti kutsujaa. Päätän olla häiritsemättä lintujen touhuja ja jatkan matkaani.

 

Usva laskeutuu maahan kun saavun niityn reunalle. Siellä heinien keskellä kipittää kettu, kauniina ja varmana. Täällä se on kotonaan, eikä se väistele muita. Minuakaan se ei ole huomannut. Hyvä niin.

 

Hämärän tullen istahdan mättäälle keskelle kuusikkoa ja kahmaisen pari mustikkaa viereisestä varvusta. Käki kukkuu.

Ja silloin se iskeytyy tajuntaani. Se tulee kovaa, eikä se anna armoa. Se huuhtoo ylitseni niin voimakkaana, että yksinäinen kyynel tipahtaa poskelleni, polttavan kuumana.

Mitä jos… Mitä jos minun jälkeeni tulevat sukupolvet eivät enää näe tätä? Mitä jos edes minun lapseni eivät näe tätä? Olenko minä viimeinen?

 

Jospa tämä kaikki kauneus onkin jonain päivänä poissa ja sen tilalla onkin betoniviidakko? Betoniviidakossa ei voi poimia mustikoita tai katsella kettuja. Tai voihan niitä katsella, filmillä.

Mutta mitä jos ei tule betoniviidakkoa? No sitten ihmiset kulkevat kännykät kädessä, eivätkä ehdi nauttia tästä. Niinhän on jo nykyään!

Tai sitten kaikki vain tuhoutuu. Metsä ja kauneus lakkaavat olemasta. Kaikki kuihtuu.

 

Pieni varpunen ei voi vähentää hiilidioksidipäästöjään. Se ei voi tehdä tälle mitään. Kun sen pesäpuu kaadetaan, se voi vain pyrähtää lentoon. Mutta minä voin tehdä jotain. Ja minä myös teen.

 

Kirjoittaja on Pälkäneen yhteiskoulun yhdeksäsluokkalainen.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?