Juontuuko sitten maailmansotien ajasta vai mistä, mutta ruotsalaisilla vaikuttaa olevan joku pakkomielle sankaruuteen ja sankareihin. ”Like a hero”, lauloi toista Euroviisuvoittoaan metsästänyt Charlotte Perelli (omaa sukua Nilsson) muutama vuosi sitten laulunsa kertosäkeessä. ”We are the heroes of our time”, kajautti Euroviisuissa viime viikonloppuna viisujen sankariksi kohonnut Måns Zelmerlöw – joka tuli länsinaapurissa tunnetuksi Ruotsin Idolsista laulettuaan siellä vuonna 2005 Enrique Iglesiasin kappaleen ”Hero”, sankari. Zelmerlöwin tuoreempi ”Hero” toi Ruotsille kuudennen viisuvoiton, vaikka kopioksikin leimattu ja esityksen varaan nojaava kappale sinänsä ei edes ole Ruotsin viisuhistorian parhaita.
Ruotsi voi voittaa keskinkertaisella biisillä, mutta Suomi ei. Tämä nähtiin tänäkin keväänä. Kaava oli sinänsä toimivaksi todettu: Lordi rokkasi ykköseksi vuonna 2006 ja Softengine vuosituhannen toiseksi parhaan sijoituksen viime vuonna. Pertti Kurikan Nimipäivien rokkikappale ei tiukasta asenteesta huolimatta valitettavasti ollut samalla tasolla edellä mainittujen kanssa.
Ruotsin ja Suomen valintajärjestelmässäkin on toki eroa. Ruotsi on luonut kaavan, jolla se rullaa itsevarmasti eteenpäin vuodesta toiseen. Maa kyselee omien karsintojensa finaalissa – jonkun mielestä jopa hieman kyseenalaisesti – jo ennalta muiden Euroopan maiden mielipiteitä saadakseen varmasti valittua mahdollisimman hyvin menestyvän edustajan. Joka vuosi epävarman oloisesti matkan varrella omaa karsintajärjestelmäänsä hieman rukkaava Suomi perusti valintansa tänä vuonna suomalaisyleisöön ja erilaisiin asiantuntijaraateihin, kuten ”sateenkaariväkeen” ja taksikuskeihin.
Ruotsi keskittyy vain pitämään viihteen viihteenä ja voittamaan Euroviisut kaikin mahdollisin keinoin jättäen politiikan teon laulukilpailun sääntöjen mukaisesti sivummalle; Suomessa yritetään ujuttaa mukaan syvällisempää sanomaa – kuten vaikkapa Krista Siegfriedsin esitykseen ilmestyneestä naisten välisestä suukosta tai Pertti Kurikan Nimipäivien valinnasta voisi tulkita.
Tämänvuotisella valinnallaan suomalaiset paitsi antoivat viisumenestyksen kannalta riskialttiisti tukensa yhdelle erityisryhmälle myös pelasivat äärimmäisen varman päälle. Pertti Kurikan Nimipäivät olisi saattanut kasvaa Euroopan laajuiseksi ilmiöksi ja viedä koko kisan; tappion voi puolestaan aina kuitata sillä, ettei ”suvaitsematon Eurooppa vain ollut vielä valmis suvaitsevaiselle Suomelle”. Kukaan ei olisi saanut kuitenkaan odottaa kehitysvammaisuuden tuovan Suomelle menestystä musiikkikisassa, jossa puolet pisteistä tulee asiantuntijaraadeilta. Kärjistäen vertaillen: pyörätuolissa istunut Puolan edustaja Monika Kuszyńska ei saanut Suomelta yhtään pistettä – suomalaisäänestäjät pitivät mahdollisesta sympatiastaan huolimatta esitystä finaalin kolmanneksi huonoimpana ja musiikkialan ihmisistä koottu raati tuottaja Jukka Immosen johdolla rankkasi Puolan sijalle 16.
PKN:n jäsenet voivat silti luokitella itsensä Euroviisujen sankareiksi. He antoivat kasvot kehitysvammaisten asemasta käytävälle keskustelulle hetkellisesti koko maanosassa, laittoivat itsensä likoon ja ennen kaikkea uskalsivat hypätä mukaan – samaan ei kyennyt esimerkiksi Saksan alkuperäinen edustaja, joka jättäytyi valintansa jälkeen sivuun rohkeuden petettyä.
Päät pystyyn. Ensi vuonna on uudet kisat, eikä tämän vuoden menestystä tai menestymättömyyttä enää muistella. Itse asiassa yhdestä finaalipaikan karkaamisesta on dramatiikka kaukana, kun miettii vaikkapa Itävaltaa, joka jäi tänä keväänä finaalissa jumboksi nollalla pisteellä. Näin kehnoon suoritukseen ei isäntämaana ole juuri kukaan kyennyt, ei edes synkistelyyn taipuvainen Suomi.
