– Olen ollut niin paljon tekemisissä venäläisten kanssa, että voin varmasti vakuuttaa, että heitä mukavampia, vieraanvaraisempia ihmisiä on vaikea löytää mistään. Kun heidät oppii oikein tuntemaan, sanoo opetusneuvos Heikki Kopra, kesäluopioislainen ja maailmankansalainen, joka on perustanut Venäjälle yhden suomalaisen koulun ja toiminut rehtorina kahdessa.
Heikki Kopralla ja hänen Sirkka-vaimollaan on pitkä perspektiivi itäisen naapurimaan elämään. He aloittivat työt opettajina Moskovan suomalaisessa koulussa 1970-luvulla, jolloin elettiin vakaata neuvostoaikaa samoin kuin toisella työjaksolla 80-luvulla.
Kolmas työrupeama osui 1990-luvulle aikaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Silloin Heikki Kopra sai pyynnön perustaa suomalaisen koulun Pietariin, ja hän teki työtä käskettyä.
Nykyään hän katselee kolmatta Venäjää, joka on materiaalisessa mielessä kehittynyt monella tavoin länsimaita muistuttavaksi hyvinvointivaltioksi, mutta joka on ideologisesti kääntymässä kohti suljettua, valtion ohjailemaa Neuvostoliittoa.
– Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomen sympatiakäyrä sitä kohtaan kohosi ja molemmin puolin iloittiin avoimuudesta. Nykyisessä tilanteessa olisi tärkeää, että yrittäisimme kaikilla tasoilla säilyttää avoimuutta ja keskusteluyhteyksiä niin hyvin kuin ikinä pystymme. Suomeen on opittu luottamaan – sitä asemaa ei olisi varaa hävitä, Kopra pohtii.
Viimeisen kahden vuoden aikana hän on käynyt Venäjällä 12 kertaa, viimeksi pari viikkoa sitten Moskovan suomalaisen peruskoulun 50-vuotisjuhlassa. Juhlassa julkistettiin myös hänen toimittamansa koulun historiikki, jonka esijulkaisu oli 20. toukokuuta 2015 Ulkoministeriössä.
Aikaisemmin Heikki Kopra on toimittanut Pietarin Suomalaisen koulun historiikin. Koulun 20-vuotisjuhlassa vuonna 2014 Pietarin Pyhän Marian kirkossa hänelle luovutettiin Ulkoministeriön taholta opetusneuvoksen arvonimi.
Presidentti nimitti rehtorin
– Minä olen aina ollut semmoinen kova menijä ja höpöttäjä. Kai sen takia olen arkailematta tarttunut kaikkeen, mitä on ehdotettu, Heikki Kopra naureskelee.
Pariskunnan uralla on tarvittukin rivakoita otteita, sillä koulun perustaminen entiseen Leningradiin vain muutama vuosi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vaati paljon ja monenlaista. Koulu perustettiin käytännössä tyhjästä, valmiina ei ollut sen enempää tiloja kuin tarvikkeitakaan.
Muutto Moskovaan vuonna 1977 ei sekään ollut aivan yksinkertaista nuorelle vauvaperheelle. Uudessa kodissa, neuvostokäsityksen mukaan hyvätasoisessa kaksiossa, asui oman perheen lisäksi liuta torakoita; meluisalle Lomonosovskij prospektille avautuva parveke näytti tipahtavan alas minä hetkenä hyvänsä, ja hissi saatiin toimimaan varmimmin vodkapullon avulla.
Mutta Koprat havaitsivat, että kaikenlaiseen voi sopeutua.
Vuonna 1980 Moskovan olympialaisten aikaan Heikki Kopra toimi käytännössä Moskovan suomalaisen peruskoulun johtajana, mutta mitään virallista nimikettä hänellä ei ollut siihen tehtävään. Kesken kesäloman hänet hälytettiin Kukkian rannalta olympiakaupunkiin, kun suurlähettiläs Jaakko Hallama tarvitsi hänet organisoimaan koululaisten tervehdyksen presidentti Urho Kekkoselle.
Tehtävää monimutkaisti se, että mistään ei ollut yhtäkkiä saatavissa Suomen pienoislippuja, joten Kopran piti ottaa mökiltä mukaan ohutta rimaa ja teettää lapsilla liput, joilla presidentille vilkutettiin. Mutta vaiva kannatti. Presidentti kyseli tervehtiessään Kopralta, oliko hän koulun opettaja, johtaja, rehtori vai mikä.
– Herra presidentti, tuo rehtori kuulostaa parhaimmalta, Kopra sanoi.
– Tasavallan presidentin nimityksellä te olette rehtori, sanoi Kekkonen hymyillen.
Juttu huvitti monia, mutta nimitys osoittautui arvaamattoman arvokkaaksi asiaksi.
– Sen jälkeen oli paljon helpompi hoitaa koulun asioita, kun oli rehtorin status, Kopra muistelee.
Suunnanmuutos tarvitaan pian
Seitsemän- ja kahdeksankymmenlukujen Neuvostoliitossa valtio hallitsi mediaa, koulutusta ja virallista historiankirjoitusta. Tavallisten ihmisten arki näytti harmaalta, mutta toimeentulo tuntui riittävältä. Elämä ei ollut kallista.
– Elintarvikekaupoissa oli paria kolmea lajia leipää, juustoa, leikkeleitä. Välttämättömän sai, mutta ei juuri muuta. Kaupunkilaisillakin oli datshat, joiden pieniltä vihannespalstoilta saatiin täydennystä ruokapöytiin, Heikki Kopra kuvailee.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen poliittinen ilmapiiri vapautui joksikin aikaa, mutta moni tavallinen kansalainen joutui arjessaan ongelmiin.
– Se oli vaikeaa aikaa. Rahat eivät riittäneet elämiseen – juuri datshat pelastivat silloin monet. Ihmiset haikailivat neuvostoaikoja, koska silloin oli sentään se välttämättömin. Jeltsinin Venäjällä kaikki tuntui sekavalta, Heikki Kopra kertoo.
Sitten tulivat Vladimir Putin, Dmitri Medvedev ja talouskasvun aika. Elämä varsinkin Venäjän isoissa kaupungeissa vaurastui, tulivat pikaruokaketjut ja länsimaiset tavaratalot, paremmat palkat ja korkeammat hinnat.
– Ennen vanhaan minullakin oli varaa ostaa sieltä melkein mitä vaan. Nyt ei ole, Kopra tiivistää.
Mutta länsimainen kulutustapa ei tuonut mukanaan länsimaista ajattelua. Päinvastoin. Uusi Venäjä alkoi etsiä vanhan Neuvostoliiton rajoja.
Kopra sanoo painokkaasti, että suunta on mahdollisimman väärä. Ystäviensä ja koko Venäjän kansan puolesta hän toivoisi, että tulisi jälleen uusi käänne. Hän on kokenut kolme erilaista Venäjää, ja nyt olisi aika saada neljäs, mieluiten nopeasti.
– Luonnonvaroillaan ja muilla vielä hyödyntämättömillä mahdollisuuksillaan Venäjä saisi rakennettua itsestään vaikka kuinka vauraan maan, kun keskityttäisiin omien asioiden hoitamiseen ja unohdettaisiin se nöyryytys, jonka Neuvostoliiton hajoaminen tuotti, hän toteaa.
Kotiutettuna Kukkialle
Heikki Kopra kuvailee, että hänet ja hänen perheensä on kotiutettu hyvin Luopioisiin ja Kukkian rannalle. Kopra, jonka toiset sukujuuret yltävät venäjänkieliseen Karjalaan ja toiset Norjaan, on itse kotoisin Valkeakoskelta. 1970-luvulta asti hän on ollut tamperelainen.
– Tietyllä tavoin tunnen silti eniten olevani luopioislainen… tai nykyisin pälkäneläinen. Olemme juurtuneet kesäpaikkakuntaamme, meillä on täällä ystävät, harrastukset, Kukkian luonto, jota ei mikään voi korvata. Kaikki tärkein ja pysyvin, oikeastaan, Kopra sanoo.
Oli sattuma, että nuori pari aikoinaan kesäpaikkaa etsiessään päätyi juuri Kukkialle. Alun perin paikkaa etsittiin Pälkäneeltä, mutta sopivin löytyi lopulta viiden ja puolen kilometrin päästä Luopioisten kirkonkylästä. Sinne he asettuivat samalla kun vakituinen asuinpaikka vaihtui maasta ja kaupungista toiseen.
Kunnon perusmökkiläisen tavoin Kopra harrastaa kalastusta, metsästystä ja marjastusta, mutta erikoisempaakin tekemistä on tarttunut maalaiselämästä.
– Me ollaan innokkaita geokätköilijöitä! Kun reissataan paljon, olemme löytäneet kätköjä…
Kopra miettii vähän aikaa ja täydentää:
– …ehkä 32 eri maasta. Olen ehkä 20 eniten kätköjä eri maista löytänyt suomalainen, hän kertoo iloisesti ylpeänä.
Huomattavasti vanhemman ajan laji on kirkkovenesoutu, jota Koprat harrastavat yhdessä niin kuin melkein kaikkea muutakin.
– Olen soutanut 20 kertaa Sulkavan soudun, ja 10 kerrasta saa soutuneuvoksen arvon. Siksi sanonkin, että olen kaksinkertainen soutuneuvos ja yksinkertainen opetusneuvos, Heikki Kopra naureskelee.
Antti Ojalehdon luomissa unohtumattomissa Eino Leino -souduissa Sirkka ja Heikki Kopra olivat Hella ja Sulo Wuolijoen rooleissa. Sen väkevämmin kukkialainen ei oikeastaan voisi olla.
Paitsi kuulumalla yhteiseen joukkoon.
– Meillä on täällä läheiset ystävät, joiden kanssa jaamme iloja ja suruja, harrastamme, käymme perhejuhlissa. Meidät mielletään luopioislaisiksi. Se on se suurin juttu, siitä olen kiitollinen, Kopra sanoo.
Kommentointi on suljettu.