Soppaa ja pelejä

”Onko mun pakko tulla mukaan?” ulisin isälle eteisen lattialta.

”On”, isä sanoi jämäkästi. Minun teki mieli huutaa turhautumisesta, mutta isän katse vaiensi minut. Hän tökkäisi minua kengällään kevyesti kylkeen ja käski:

”Lopeta toi lapsellinen käytös ihan heti alkuunsa, nouse ylös ja mennään.”

Murahdellen nousin seisomaan ja laahustin ulos talosta.

 

Istuimme isän kanssa kuumuutta hohkaavassa autossa ja tunsin kuinka hikikarpalot alkoivat pikkuhiljaa valua alas selkääni pitkin. Minua ärsytti niin vietävästi, en olisi jaksanut mitään ylimääräisiä tapahtumia enää ollenkaan.

Mutta totta kai isän täytyi pakottaa minut mukaan niihin kämäisiin juhliin, nehän olivat perinne! Mutta paskat minä perinteistä, halusin vain kotiin.

”Kuule, en mä halua että sulla on paha mieli, mutta tää on oikeesti tärkee juttu mulle ja mä toivon että sä kunnioittaisit sitä. Ja siellä on ihan totta hauskaa!” isä yritti vakuutella minua kun pikku kopperoautomme kurvasi juhlatalon pihaan.

”Joo, ihan miten vaan”, tokaisin ja nousin sitten turhautuneena autosta. Nyt ei kyllä voinut vähempää kiinnostaa.

 

Piha kuhisi ihmisiä ja keskellä kaikkea häämötti epämääräinen muodostelma, jossa oli menossa ilmeisesti joku peli. Ihan tyypillistä, kaikilla on muka hauskaa.

Näin juhlatalon seinustalle pystytetyn ruokapisteen ja lähdin suuntaamaan sitä kohti. Edes jotain mukavaa näissäkin juhlissa.

Pisteellä seisoi vanha täti jakelemassa keittoa ja hän hymyili minulle aurinkoisesti kun saavuin paikalle. Katsoin häntä suivaantuneena, minua ärsytti, että juhlissa oli aina keittoa. Olisin halunnut jotain kunnollista.

”Ota tästä”, täti sanoi ja ojensi minulle keittokulhoa. Ojensin käteni vastahakoisesti ja otin kulhon vastaan. Sitten kävelin pois mutisten samalla hiljaa kiitoksen. Täti huusi vielä perääni:

”Tule hakemaan kohta lisää, tätä riittää kyllä!”

 

Löysin tyhjän penkin pihan perältä koivun varjosta. Istahdin sinne syömään ja toivoin, ettei kukaan tulisi häiritsemään minua. Mutta sehän ei tietenkään ollut mahdollista.

Vanha mies tuli istumaan viereeni penkille ja hymyillen hän kysyi:

”Mitäs sinulle kuuluu?”

Örähdin.

”Niinpä niin”, mies sanoi ja hetken me istuimme siinä hiljaa. Vain minun keiton ryystämiseni rikkoi hiljaisuuden.

 

Yhtäkkiä näin jotain, mitä en voinut sivuuttaa. Isä seisoi muodostelman etuosassa ja heitti palloa. Se osui eteen aseteltuihin mölkkypalikoihin ja koko kööri hurrasi. Isä pelasi kuin pikku poika.

Minulta meinasi mennä keitot väärään kurkkuun ja mies katsoi taas minua:

”Niin sellaista se on. Nämä juhlat ovat olleet perinne jo siitä lähtien, kun minä olin vielä natiainen. Ja isäsi on käynyt täällä joka ikinen kerta. Ja hän on pelannut, niin kuin kaikki muutkin, joka ikinen kerta. Tämä juhla kokoaa kylän väen yhteen ja kaikki kantavat kortensa kekoon. Niin se on aina ollut.”

”Niin kuinkas vanha sinä olitkaan?” kysyin mieheltä.

”89”, mies sanoi silmät vilkkuen.

Kasvoni taisivat lehahtaa punaiseksi ja kiusaantuneena etsin tekosyytä, jolla voisin paeta tilanteesta. Olin ollut niin epäkunnioittava, että minua hävetti ihan hirmuisesti.

”Mennäänkö mekin mukaan peliin?” mies kysyi minulta.

Nyökkäsin häpeää nieleskellen ja lähdin kulkemaan miehen kanssa kohti piiriä. Mies tekee meille tilaa, ihmiset väistävät ja sitten meidätkin suljetaan mukaan asetelmaan.

 

Ensin minua ahdisti, enkä meinannut saada pelin jujusta kiinni, mutta sitten katseeni kohtasi isän kanssa. Ilo paistoi hänestä pitkälle ja hymy oli niin leveä, että se muistutti jo irvistystä.

Yhtäkkiä huomasin, että sama ilo huokui kaikista muistakin. En voinut olla ihmettelemättä, mistä se oikein oli peräisin. Eihän tämä leikki nyt kuitenkaan voinut saada aikuisia näin onnelliseksi. Vai pystyikö se sittenkin ihmeisiin?

Korkeintaan kolmevuotias taapero pyllähti istumaan keskelle mölkkypalikoita. Ihmiset vain nauroivat ja joku nosti lapsen syliin ja peli jatkui. Ihmeellistä.

Vieressäni seisoi nuorehko nainen, joka tarttui minua kädestä kiinni ja lähti vetämään minua kohti heittopaikkaa. Heitin palloa, mutta vain kaksi tolppaa kaatui. Pettymyksestäni huolimatta kaikki hurrasivat ja minuakin alkoi hymyilyttää.

”Kakulle!” soppatäti huusi ruokapisteeltä ja salamannopeasti kaikki erkanivat ja muodostivat jonon ruokapisteen eteen. Jäin hölmistyneenä seisomaan paikalleni. Sitten isä ilmestyi eteeni ja kysyi:

”No onko ollut kivaa?”

”No ihan suht”, sanoin vähätellen. En kehdannut sanoa isälle, että näin hauskaa minulla ei ole ollut aikoihin.

”Kakku on sitten taivaallista, mutta älä silti syö kaikkea. Muutkin haluavat osansa”, isä varoitteli.

”Juu juu, en mä kakuista kumminkaan tykkää.”

 

Istuimme isän kanssa taas autossa, matkalla kotiin. Kauhoin kakkua pahvirasiasta kaksin käsin ja kun viimeinenkin murunen oli turvallisesti suussani nuolin vielä sormeni kermavaahdosta. Isä katsoi minua päätään puistellen.

”Muistithan kiittää tätiä kakusta?” isä kysyi kulmat kurtussa.

”Totta kai! Soppatäti on mainio!” kiljaisin onnessani, ”Kai me mennään ens vuonna uudestaan?”

Kirjoittaja on peruskoulunsa päättänyt, syksyllä lukio-opintonsa aloittava pälkäneläinen.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?