Henkireikä

Muistan nuorena maalta muuttaneena miehenä naureskelleeni kaupunkilaisten innolle, kun he takapuoli pystyssä kitkivät pieniä tarkasti rajattuja puutarhalaikkujaan.  Nyt ei enää naurata.  Muutettuamme 1980 Hakunilan kartanon 1800-luvun lopulla rakennettuun pesutupaan tököttelin kohtalaisen motivoituneena pistolapiolla savista maaperää rakennuksen vieressä.  Istuttelimme siihen yhtä ja toista huonolla menestyksellä.  Kolmen vuoden päästä muuttoauto suuntasi Vantaan Koivupäähän vanhaan omakotitaloon, minkä ison tontin kulmassa näkyi lupaava musta läimäre.  Siinä kokeilin muun muassa perunaa.  Metsä varjosti penkkejä sopivasti.  Varret kasvoivat uteliaina vähäistä valoa päin, mutta mukulat jäivät peukalonpään kokoisiksi.  Maku niissä toki kelpasi.  Vähitellen tyydyimme kohtalaiseen omena- ja marjasatoon yrittämättä muuta.

Milleniumin tietämissä vaihdoimme asuinpaikkamme Kamppiin.  Mökin hankinnassa aikanaan yhtenä kriteerinä pidin pihaa, mille ei tarvitse tehdä mitään.   Jokunen vuosi takaperin remontin yhteydessä upotettiin vanha vene kasvimaaksi.  Ympärille istutin apilaa, jotta pärjäisin niittohommissa viikatteella pari kertaa kesän aikana.  Nyt laitoin alukseen viimevuotiseen malliin etukäteen idättämiäni Timo-perunoita peräti 30 kappaletta.  Nöyrryin olkapäävammaani vedoten ostamaan Pälkäneeltä ruohonleikkurinkin.  Yllättäen nämä vähäiset puuhastelut kasvimaan tapaisella maistuvat mukavilta pitkähkön paussin jälkeen.  Järkeä toiminnasta ei juuri löydy, sillä kaikkea saa parempana kirkonkylän kaupasta tai Luopioisten torilta asialliseen hintaan.

Kaupunkilaisista osa tarvitsee reiän hengittääkseen.  Helsinki kartalta katsottuna näyttää peräti vihreältä ja siltä se myös onneksi tuntuu.  Puistoja ja viheralueita sekä lähimetsiä riittää, monessa kohdassa meren kuiskiessa vierellä.  Tungokseen asti pakkautuu väkeä ainoastaan keskustan pariin kohteeseen keskimäärin noin parinakymmenenä päivänä vuodessa.  Niinä päivinä aikani kuluu ihan jossakin muualla.  Kaupungin omistuksessa on nelisenkymmentä viljelyspalsta-aluetta, joita vuokrataan kaupunginosa- tai palstaviljelijäyhdistysten hoitoon.  Yhdistykset vuokraavat yksittäiset palstat edelleen kaupunkilaisille yleensä arpomalla ne halukkaiden kesken.

Tiesin toki toiminnasta, mutta en osannut arvata sitä niin laajaksi ja hyvin järjestetyksi.  Eläkepäiviään jo jonkun aikaa viettänyt kollegani soitti kertoen tästä harrastuksestaan.  Omakotitalo puutarhatontteineen vaihtui muutama vuosi sitten kivitaloon pääkaupungin keskustassa.  Happi tuntui loppuvan ja niinpä mies nyt ruoputtelee varsin tyytyväisenä pientä palstaansa Pro Lapinlahti ry:n vuokralaisena vanhan mielisairaalan ja meren välisellä viehättävällä alueella hautausmaan kupeessa.

Rafu ei ehkä arviostani pidä, mutta en miestä kyllä ensimmäisenä kuokan varteen kuvitellut.  Muistan hänet tiukkana, mutta äärimmäisen oikeudenmukaisena pitkän uran tehneenä ampuma-aselupien erityisasiantuntijana.  Pääkaupungin tarkasti määriteltyyn nollapisteeseen karttuu matkaa parisen kilometriä.  Pro Lapinlahti – Lappviken ry. on mielenterveys- ja kulttuuriyhdistys, mikä perustettiin 1988 puolustamaan Lapinlahden psykiatrista sairaalaa, kun sen toimintaa suunniteltiin siirrettäväksi muualle. Siirto kuitenkin tapahtui parin vuosikymmenen päästä, mutta paljolti yhdistystoiminnan ansiosta niin sanotulta kiinteistöjalostuksesta säästyttiin ainakin toistaiseksi.  Arvokasta työtä!

Asuessamme Hakunilan kartanon mailla työskentelin vanhempana konstaapelina Pikkuroban poliisissa.  Ensimmäisen alueosaston kenttätoimiston ylikonstaapelikuntaan kuului Eero Holsti, joka tykkäsi maanläheisestä elämästä raskaan työn vastapainona.  Hätäännyin kerran syksyllä lenkille.  Pururata kulki puutarhapalstojen vieritse.  Tein havainnon apeasta tutusta kaksikosta.  He istuivat ojanpenkalla nautiskellen pullon suulta keskiolutta kertoen viettävänsä perunannostotalkoita.  Paajasen Kalevi ja Holstin Eero juttelivat saaneensa vastikkeetta savisen pellonkulman, mihin laittoivat pelkästään perunaa.  Sato muodostui sen verran pieneksi, ettei Alkon muovikassi täyttynyt kuin puoliksi.  Miehet arvelivat lajikkeen huonosatoiseksi.  Kalevi istuttelee nykyään perunoita eläkemiehenä Savonlinnan lähistöllä.  Eeron matka katkesi muutama vuosi ennen virka-uran päättymistä tanskalaisen vankikarkurin teloittaessa hänet Tehtaankadulle lokakuussa 1997.

Huomaan omien arvojeni muuttuvan vuosien saatossa.  Joku väittää, että pehmeämpään ja jopa suvaitsev

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

ampaan suuntaan.  Yritän välttää toisten ihmisten ja heidän elintapojensa arvostelemista ainakaan ääneen, sillä mielestäni minulla ei ole varaa moiseen.  Aina en onnistu pitämään turpaani kiinni.  Kuulostaa typerältä fraasilta jokaisesta päivästä nauttiminen.  Koko ajan tippuu viereltä ystäviä, sukulaisia, työkavereita ja muita tuntemiani.  Elämää tuottava naru saattaa naksahtaa poikki yllättäen, kuten Eeron ja hänen partiokaverinsa Antero Palon kohdalla synkimmillään.  Miksi siis emme tonkisi vaikka multaa, mikäli mielemme siitä kohenee.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?