20 vuotta: Harrastajateatteri, joka löysi tien kotiseudun historiaan

Rampin henki kantaa

 

Ramppi-teatteri on saanut tunnustusta omaleimaisesta tavastaan käsitellä kotiseutuhistoriaa. Suden hetkessä vuonna 2008 elettiin Lapuan liikkeen aikoja.

Eletään helteistä kesäkuun 10. päivän iltaa vuonna 2008. Ramppi-teatterissa kantaesitetään parhaillaan Sina Kujansuun ohjaamaa ja Aulis Aarnion kirjoittamaa näytelmää Suden hetki.

Yleisö seuraa jännityksissään kahta asiaa yhtä aikaa: näyttämöllä 1930-luvun alun oikeistoradikalismi leviää Kangasalla uhkaavasti, ja näyttämön takaa Längelmäveden suunnasta nousee tumma raivokkaasti salamoiva pilvi.

Muutama minuutti ennen ensimmäisen näytöksen loppua ukkonen iskee koko voimallaan ja kaatosade putoaa näyttelijöiden niskaan. Yleisö seuraa katoksen suojassa, miten näyttelijät asemistaan väistymättä vievät viimeisen kohtauksen loppuun. Vuorosanoja on mahdoton kuulla, luultavasti myös aplodeja.

Mutta väliajan aikana kuuro kuivuu ja pian paistaa aurinko täydeltä terältä. Toinen näytös esitetään hurmiossa, sillä jännitys on purkautunut ukkosen mukana. Suden hetken ensi-ilta on menestys, vaikka osa näyttelijöistä on kuin uitettuja ja näyttämö lammikoiden vallassa.

Tämä on yksi tarina Ramppi-teatterin 20-vuotisessa historiassa. Jos kaikki sattumukset koottaisiin yhteen, niistä voisi kirjoittaa kirjan.

Juuri tällä hetkellä on meneillään Haaveet kauas kuljettaa -näytelmän näytäntökausi. Rampin juhlavuosi on uurastamista tavallisen kesäproduktion kimpussa.

 

Innostus oli hyvä kasvualusta

Ramppi-teatteri sai alkunsa Kangasala-Opiston näytelmäryhmästä, joka oli poikkeuksellisen innokas ja yritteliäs.

Ensimmäinen Ramppi-kesä näyteltiin Kangasalan Lepokodilla vuonna 1995. Seuraavana kesänä aloitettiin nykyisessä paikassa Kangasalan kesäteatterissa Längelmäveden rannalla, komeasti Aulis Aarnion kirjoittamalla Kostianvirta-näytelmällä, joka liittyi naapuripitäjän historiaan.

Teatterissa ei ollut silloin katsomon katosta eikä näyttelijöiden pukusuojia, ei myöskään esimerkiksi mahdollisuutta käyttää äänitehosteita.

– Ääntä riitti silti. Byrotekniikka oli hyvissä käsissä: multa pöllysi ja mustaruuti räiskyi, kun käytiin Kostianvirran taistelua, hymyilee professori Aarnio, joka on kuulunut teatterin kantaviin voimiin alusta asti.

Nykyiseen verrattuna alkuvuosien puitteet näyttävät alkeellisilta, mutta yleisöön kokonaisuus teki silti vaikutuksen.

Seuraavana kesänä näytelmänä oli Joseph Steinin Viulunsoittaja katolla, missä varsinkin kylänpolttokohtauksen toteuttaminen vaati työtä ja monenlaisia kokeiluja.

– Muistan, että monet katsojat kummastelivat, mitä pienessä, siihen aikaan vielä ihan tuntemattomassa harrastajateatterissa saatiin aikaan. Noista ajoista juontaa yksi Rampin ominaispiirre, huolellinen lavastus. Meillä on alusta asti ollut ahkerat, luovat, itseään säästämättömät lavastajat, ja siitä puolesta on aina tullut kiitosta, Aarnio kertoo.

Rampin taustajoukkoon kuuluu paljon muutakin väkeä.

– Kaikki talkoo- ja taustaväki mukaan luettuna yhdessä produktiossa työskentelee jopa sata ihmistä. Suuri osa heistä on sellaisia, joiden nimi ei tule koskaan missään näkyviin, mutta jokaisen osuus on ollut meille yhtä tärkeä, Aarnio jatkaa.

Näytelmä vuodessa – vähintään

20 vuoden aikana Ramppi-teatteri on tuottanut joka kesäksi uuden näytelmän, joista suurin osa on ollut Aulis Aarnion kirjoittamia paikallishistoriallisia näytelmiä ja samana kesänä kantaesitettyjä. Lisäksi on toteutettu muutama talvikauden näytelmä.

Harrastajanäyttelijöitä on ollut yhdellä kertaa mukana paristakymmenestä jopa viiteenkymmeneen.

Kolme kertaa toimintansa aikana teatteri on saanut julkisen tunnustuksen: vuonna 2006 Suomen Kotiseutuliitolta 2009 Pirkanmaan taidetoimikunnalta ja 2015 Suomen Harrastajateatteriliiton säätiöltä.

Toiminta perustuu näyttelijöiden ja muun väen vapaaehtoisuuteen ja palkkiottomuuteen. Sen sijaan 2000-luvulla on alettu palkata ammattiohjaajia, mikä on ollut samalla hyvä keino kouluttaa näyttelijöitä.

Sina Kujansuun lisäksi ohjaajina ovat toimineet muun muassa Ossi Räikkä, Tapio Parkkinen, Panu Rajala, Kari Honkanen, Ahti Jokinen ja Jukka-Pekka Rotko sekä tänä vuonna näyttelijöiden rivistä noussut Kangasalan Pikkuteatterin ohjaajana tunnettu Mika Eerola.

– Uskollinen talkooväki, hyvät ohjaajat, omaleimainen, muista harrastajateattereista poikkeava ohjelmisto, joka on kiinnostanut katsojia. Lisäksi se perinteinen Rampin henki, eli vahva yhteistyökyky, siinä lienee meidän parhaat vahvuutemme, Aulis Aarnio arvioi.

Ja vielä yksi:

– Kangasalan kunnalle nostamme hattua. Olemme saaneet siltä, mitä olemme tarvinneet, Aarnio kiittää.

Patakakkosen, Keihäsmatkojen ja kipeiden menetysten vuosikymmenellä

Marko Tuupainen hyppää välillä Irwin Goodmanin hahmoon

1970-luvun arkeen – ja juhlaan – liittyy hakematta tietynlaista komiikkaa, kun sitä tarkastellaan nykypäivästä käsin.

Ramppi-teatterin juhlavuoden näytelmä Haaveet kauas kuljettaa on Aulis Aarnion kirjoittama ja Mika Eerolan ohjaama näytelmä, joka nostaa välillä aika armottomastikin esiin räikeänvärisen muodin, Koijärvi-liikkeen, halpojen etelänmatkojen ja Suomen maaseudun kuihtumisen vuosikymmenen tyyppipiirteitä.

Äärivasemmistolaisuus ja sen törmääminen murtumattomaan seinään on yksi näytelmän kantavista teemoista, mutta sen ohessa vilahtelee muitakin: on helluntaiherätystä, luonnonsuojelua, matkoja ja maailman avartumista mutta myös sen sulkeutumista, kun

Sorvari-Lassesta (Tino Leinonen) kasvaa arvostettu liikemies. Teinirakkaus ylioppilastyttö Hennaan (Laura Parviainen) kestää vaikeiden kasvuvuosien yli.

maaseudun pieniltä yrittäjiltä katoavat viimeisetkin kortit käsistä.

Ohjaaja kuljettaakin traagista ja koomista lankaa rinnakkain läpi koko esityksen.

Näytelmän pituus on melkoinen – kolme tuntia väliaikoineen. Dialogeja olisi ehkä voinut tiivistää, mutta toisaalta aikaa vievät joukkokohtaukset ovat vaikuttava ja ammattitaitoinen suoritus sekä ohjaajalta että näyttelijöiltä.

Tarina on oikeastaan vain muutaman vuoden mittainen läpileikkaus maaseudun ihmisten elämästä, mutta juonen huippuja kaivetaan esiin yksilöiden kohtaloista. Onneksi riittää myös hyviä roolisuorituksia.

Muun muassa Marja-Liisa Niittynen emäntä Anna Luukkosena ja Laura Parviainen vanhempiensa riitojen ja sisäisen ristiriitaisuutensa kanssa painiskelevana ylioppilas Henna Heleniuksena ansaitsevat täydet pisteet herkkyydestä, joilla he tulkitsevat kipeitä menetyksiä.

Tunnetasolla pisimmälle näytelmässä mennäänkin juuri silloin, kun jokin isku tulee arvaamatta vasten kasvoja: on kirje postilaatikossa tai joku läheinen kertoo ikävän päätöksensä. Muuta ei jää kuin äänetön itku ja luovuttaminen.

Pirjo Turunen puolestaan saa kaiken huvin irti ”piireihin” tottuneen mutta ei kovin monipuolisesti sivistyneen rehtorirouvan roolistaan, ja Marko Tuupainen tekee hyvää työtä paitsi kauppiasperheen kunnianhimoisena poikana, myös joukkokohtausten komeaäänisenä laulajana.

Tuupaisen ja Parviaisen ohella muutkin Ramppi-teatterin nuoret onnistuvat pitkissä ja vaativissa rooleissaan hyvin.

Ja jos joku on onnistunut erityisesti, niin se on puvustaja Markku Forstén. 70-luvun hirveillä vaatteilla on herkuteltu niin että tuntuu. Pukukavalkadista löytyvät kaikki tutut: leveälahkeiset farkut ja farkkuhaalarit, intiaanihapsut, marimekot, saapikkaat, minihameet, tuulipuvut, mokkaliivit, virkatut olkalaukut ja röyhelöiset kukkapaidat. Niissä kihisee nostalgia, vaikka näytelmä muuten on enemmän parodiaa kuin tunnelmointia.

 

Luukkosen maanviljelijäpariskunnan Jussin (Eero Pekkonen) ja Annan (Marja-Liisa Niittynen) tarina on näytelmän koskettavimpia. Siinä yhdistyvät hersyvä huumori ja lopullisen menetyksen tuska.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?