90 vuotta: Marjatta Heikkilä oppi lypsämään jo 6-vuotiaana

Ruisleipä ja suolalahna pitävät sairaudet loitolla

Marjatta Heikkilän mielipaikka kesällä on talon edutalla istuskellen seurailla luontoa ja ohikulkijoita.

Kun Marjatta Heikkilä syntyi heinäkuussa 1925 Luopioisten Niemikunnalla Aholan talon ainoana lapsena, Suomi eli lapsuusvuosiaan itsenäisenä valtiona. Kukkia välkehti sinisenä ja kesä oli muutenkin kukkeimmillaan, mutta muuten maailma oli 90 vuotta sitten kovin toisenlainen kuin nyt.

Pieni Marjatta-tyttö opetteli lypsämään jo alle kouluikäisenä. Se oli tärkeimpiä taitoja talossa, jossa lehmät ovat aina olleet, ja ovat edelleen, tärkeänä elannon antajina.

—Meillä on metsäkappale järven takana Vankoniemen puolella, ja lehmät laidunsivat siellä osan kesästä. Sinne mentiin aamuviideltä veneellä lypsylle, kaksi palvelijaa ja minä kolmantena. Siellä oli purulla peitettynä jäitä, joita käytettiin maidon jäähdyttämiseen. 40-litraisten tonkien raahaaminen oli raskasta, varsinkin, kun kotorannasta oli jyrkkä mäki ylös. Talon miehetkin olivat joskus vastassa, mutta eivät aina, hän muistelee lapsuuden lypsyreissujaan.

Hevostyötkin tulivat tutuksi myös tyttölapsille. Aholan tytärkin oli teini-ikäisenä innokas ”hevosmies”, mutta ensikokemukset hevosella ajamisesta karttuivat jo kansakouluikäisenä.

—Minähän kävin kansakouluakin sillä lailla, että menin jäätä pitkin reellä nimismiehen rantaan kirkolle ja käänsin siinä hevosen ympäri. Laitoin ohjakset isän neuvojen mukaan niin, etteivät menneet hevosen jalkoihin. Hevonen juoksi itsekseen takaisin kotiin, kun annoin sille luvan. Koskaan se ei mennyt harhaan.

Ilmavalvontalotaksi Hyrylään

Lapsuusajasta Kukkian rannoilla on jäänyt mieleen myös kalastus, etenkin kutulahnojen pyydystys ja suolaaminen. Isoja lahnoja loiski kutuaikaan matalissa rantavesissä sakeanaan.

—Isä oli innokas kalamies ja lahnankutu oli parasta kalastusaikaa. Lahnoja tuli joskus niin hirveästi, monta pelukopallista. Minä perkasin lahnoja karjanhoitajan kanssa ja äiti suolasi niitä puupyttyihin. Suolakalaa syötiin sitten joka aterialla koko talven ajan.

Kalaa pyydettiin verkkojen lisäksi puusäleistä koivunvitsoilla punotuilla, suurilla sälekatiskoilla.

Sota-aika toi muutoksia Aholan talonkin elämään, vaikka rintamaikäisiä miehiä ei talossa ollut. Karjalan evakot toivat lisäväriä normaaliin elämänmenoon.

—Meillä oli parhaimmillaan kolme siirtolaisperhettä. Oli viipurilaisia ja kivennapalaisia. Se oli minusta hauskaa, kun oli paljon ihmisiä, Marjatta Heikkilä muistaa.

Hän osallistui itsekin lottatoimintaan ja lähti jatkosodan aikana ilmavalvontakurssille Hämeenlinnaan.

—Siellä oli paljon saksalaisia sotilaita. He olivat niin kohteliaita, että tervehtivät aina, kun joku tuli lottapuvussa kadulla vastaan. Hämeenlinnasta lähdin ilmavalvontaan Hyrylään, jossa oli kirkontorniin tehty valvontakoppi. Kun koneita nähtiin, tehtiin Helsinkiin ilmoitus, mihin suuntaan ne olivat menossa.

Pieni harmin aihe jäi siitä, että rintamatunnusta työstä ei annettu, vaikka komennuspaikka oli kaukana kotoa.

Sähkön tulo oli suuri asia

Maatalon töihin tarvittiin vielä sotien jälkeenkin paljon väkeä, kun koneita ei vielä juurikaan ollut. Rukiin niitossakin viikatemiehen perässä tuli kolme muuta, joista yksi kokosi viljan lyhteiksi, toinen sitoi lyhteet ja kykäntekijä kokosi lyhteet kasalle.

—Pellavan kanssa sitä vasta hommaa oli, kun ensin se revittiin, sitten rohkittiin. Sitten vietiin järveen painojen alle likoomaan. Liotuksen jälkeen pellavat levitettiin karkeelle kuivamaan ja sen jälkeen vielä riihen parvelle. Kuivatuksen jälkeen ne loukutettiin, sitten lihdattiin ja häkylöitiin. Aivinat kierrettiin vielä solmuille ennen kehräämistä. Pellavatyö oli kaikkein pahinta pölyämään.

Kunnollinen sähkö Niemikunnalle tuli vasta vuonna 1954. Se helpotti elämää monella tapaa.

—Suurin muutos tuli navettaan, kun ei tarvinnut enää käyttää lyhtyjä. Ennen sähköjen tuloa navetan parvellakin käytettiin lyhtyä ja kerran joku putosi parvelta heinäluukun läpi navettaan palavan lyhdyn kanssa. Lypsykonekin hankittiin heti, kun saatiin sähkö.

Aviomies Veikko Heikkilä löytyi Haltian Heikkilän talosta. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Leena ja Mikko. Leena ja hänen miehensä Erkki Vierikka ottivat tilan aikoinaan hoitoonsa ja nykyisin isännyyttä hoitaa jo heidän poikansa Antti.

Korkeat kynnykset lapsenvahtina

Leenan lapsuudesta muistuu äidin mieleen vielä hiukan erikoisempi lapsenhoitomenetelmä ajalta, jolloin päivähoitoa ei vielä ollut saatavilla.

—Vanhassa pirtissä on monta huonetta peräkkäin, on sali, kammari, pirtti ja keittiö on äärimmäisenä talon päässä. Siihen aikaan oli huoneiden välillä korkeat kynnykset. Leena ei vielä osannut kävellä, ja kun kuskasin tytön salin lattialle, kesti aika kauan, ennen kuin hän konttasi kynnysten yli keittiöön asti. Leena ei koskaan itkenyt, vaan sinnitteli hiljalleen äitiä kohti ja minä sain sillä välin tehtyä ruokaa.

Menetelmä toimi vain siihen asti, kun Leena oppi kävelemään.

Luovuttuaan talon pidosta Marjatta Heikkilä muutti omaan taloon muutaman sadan metrin päähän tilan talouskeskuksesta. Talossaan hän asustaa edelleen. Vointi on hyvä, eikä varsinaisia sairauksia ole, vaikka liikkumiseen hieman apuvälineitä tarvitaankin.

Tarinointi sujuu, muisti pelaa ja lukeminenkin onnistuu jopa ilman silmälaseja, eikä ole kuin pari vuotta siitä, kun hän vielä ajoi autoa. Tytär Leena kiittelee, että äiti kerää kaupassa ostoksensa itse koriin ja käyttelee sujuvasti pankkikorttia.

Mitään ihmekonsteja ei terveyden ylläpitoon ole tarvinnut käyttää.

—Minä olen aina syönyt ruisleipää ja suolalahnaa, yhdeksänkymppinen toteaa pilke silmäkulmassaan.

 

Marjatta Heikkilä vartoilee ystäviään syntymäpäiväkahveille kotonaan keskiviikkona 22.7. kello 14 alkaen.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?