Helena Halonen ja Matti Niemi olivat aikanaan luokkatovereita Pälkäneen yhteiskoulussa. He valmistuivat ylioppilaiksi vuonna 1962.
Matista tuli insinööri ja autokatsastuksen paikallisjohtaja. Helenasta tuli luokanopettaja ja rehtori. Heistä tuli myös aviopari.
Kun he aloittivat oppikoulun, sodan loppumisesta ei ollut vielä vuosikymmentäkään. Pälkäneen yhteiskoulun perustamisesta oli vielä vähemmän. Sodan arvet olivat vielä tuoreet ja sen rasitteet yhteiskunnalle ankarat. Samaan aikaan maailmanpolitiikassa oli ehditty jo kylmään sotaan.
Mutta ei se lapsuutta himmentänyt, Helena ja Matti Niemi vakuuttavat.
Huolimatta ankarista puitteista 50-luvulla kasvettiin auringossa. Usko tulevaisuuteen peitti eletyn sodan varjot ja antoi voimaa yrittää paljon ja monenlaista. Nuorten kesken ei puhuttu sodasta eikä vatvottu politiikkaa. Mentiin eteenpäin – ja vauhdilla!
Kesäisin Uimalaitoksen auringossa kuumenneelta laiturilta pomppi veteen riemusta kirkuvia lapsia. Välillä käväistiin syömässä kotona, sitten taas palattiin uimaan. Talvella Syrjänharjun lukkoihin tehtiin laskettelumäet, joita parempia ei koskaan voi missään olla, ja siellä laskivat ja riemuitsivat kaikki, niin että lumet mäntyjen kruunuista karisivat niskaan.
– Siihen aikaan lapset ja nuoret olivat tasa-arvoisempia kuin nykyään. Virkamiesperheissäkään ei eletty erityisen varakasta elämää. Ei meitä, pankinjohtajan tyttöjä, kuljeteltu harrastuksiin, eikä meillä autoakaan ollut. Lapsia vain oli kamalan paljon joka puolella, ja koko ajan me paineltiin yhdessä ja leikittiin kaikkea, mitä keksittiin, Helena Niemi kuvailee.
Tulevaisuuden tekijöitä
Niemet hymyilevät vähän haikeasti kertoessaan, miten avoimelta maailma näytti heidän nuoruudessaan. Opiskelupaikkoja ja työtä riitti, jos vain jaksoi yrittää. Ja oli uskoa kaikkeen!
– Pälkäneellä yhteiskoulu oli yksi suuri tulevaisuuden tekijä. Se avasi nuorille mahdollisuuksia, jotka olisivat muuten olleet monien tavoittamattomissa. Ja sen aikaansaaminen oli aikuisilta merkittävä voimannäyttö. Insinööri Heikki Heikkilä, Sähkö-Heikki, niin kuin sanottiin, sitä ajoi kaikkein vahvimmin, Matti Niemi sanoo.
Koulua rakennettiin ja pidettiin yllä paikkakuntalaisten hartiavoimin. Eikä vain koulua. Urheilu oli ajan trendi koko maassa, saatiinhan Suomeen vuonna 1952 vihdoin omat olympialaisetkin. Pälkäneellä luistelu oli erityisasemassa, kun oli oman paikkakunnan poika, Toivo Salonen, ottamassa pikaluistelun olympiapronssia vuonna 1956. Talvi-iltoina järjestettiin musiikkiluistelua ja sarjakilpailuja uudella luistinradalla.
Mutta kävi Paavo Nurmikin kerran Pälkäneellä.
Järjestettiin juhlia ja iltamia ja myyjäisiä ja arpajaisia ja huutokauppoja koulun ja urheilun ja palokunnan hyväksi. Koko ajan oli menossa jotain tärkeää.
Televisio ei häirinnyt yhteisiä ponnistuksia eikä koululaisten läksyjenlukua, sillä niitä alkoi ilmestyä koteihin vasta vuosikymmenen lopulla.
– Ensimmäinen televisio, jonka näin Pälkäneellä, oli Matti Grönholmin urheilukaupan ikkunassa. Kuvaruutu näkyi ulospäin, ja lapset kerääntyivät ikkunan taakse ihmettelemään, Helena Niemi kertoo.
Uuden ajan ihmeitä ilmestyi muuallekin. Vuonna 1957 Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisen Sputnikin, satelliitin, joka kiersi Maata.
– Sitä ihmeteltiin illalla kotipihalta. Oli oikein aikataulu lehdessä, koska sen voi nähdä, muistelee Matti Niemi.
Hedelmäherkkuja
1950-luvun alkupuolella Suomi oli köyhä maa. Jotkin tarvikkeet kuten kahvi olivat vielä kortilla. Sota- ja pula-ajan lapsille monet tuontituotteet olivat täysin tuntemattomia.
– Muistan hyvin, kun sain elämäni ensimmäisen banaanin ollessani partioleirillä Mallasveden Peltoniemessä, Matti Niemi kertoo.
Partiotoiminta oli viritetty Pälkäneellä Helenan isän, pankinjohtaja Erkki Halosen johdolla. Tyttöpartiolle ei saatu heti ohjaajaa, joten harrastus oli alkuun tarjolla vain pojille. Halosen perheen äiti ja tyttäret saivat kuitenkin tulla iltanuotiolle, kun isä piti leiriä.
– Siellä minäkin maistoin banaania ensimmäisen kerran, Helena Niemi muistaa.
Kostianvirran yli vei siihen aikaan vain yksi silta, joten sitä pitkin kulki myös raskas liikenne.
Kerran hedelmälastissa olevan rekan perävaunu meni nurin sillan korvalla nykyisen Sydän-Hämeen Lehden toimitalon kohdalla, ja kontin ovet lensivät siinä rytäkässä auki.
– Kuormallinen päärynöitä kieri pitkin mäkiä, ja kaikki lapset ryntäsivät niiden perään. Minäkin otin kaksi ja lähdin kotiin näyttämään äidille. Ne olivat ulkomailta tuotuja ja minun silmissäni valtavan isoja. En ollut ikinä nähnytkään muita päärynöitä kuin niitä, mitä täällä kasvoi joissakin puutarhoissa, Helena Niemi kertoo.
Äiti kysyi, miksi et ottanut enempää, kun niitä kerran siellä oli. Tyttö juoksi takaisin, mutta mitään ei ollut jäljellä. Harvinaiset hedelmäherkut oli hetkessä korjattu parempaan talteen.
Tomi-koiran kahvitauko
Pälkäneellä oli viisikymmenluvulla hyvät palvelut omasta takaa. Paikkakunnalla saattoi teettää puvun, korjauttaa radion, ostaa kirjoja, kelloja, kultaa, polkupyöriä, matkalaukkuja, kenkiä, vaatteita. Oli leipomoa, lihakauppaa, vaatekauppaa, urheilukauppaa ja kukkakauppaa; pankkejakin oli neljä ja tietysti posti.
Ja niihin oli helppo tulla.
– Aina meni linja-auto johonkin suuntaan. Täällä oli vaikka kuinka monta liikennöitsijää – Helmikkala, Rohola, Ilmoni, Ylisen liikenne, Mäntylä, Paunu, Luopioisten linja… ja kaikille riitti asiakkaita. Eihän silloin ollut monessakaan perheessä henkilöautoa, Helena Niemi kertoo.
Myös kahvilakulttuuri kukoisti. Kahviloita oli kirkonkylässä vieri vieressä, mutta nuoret suosivat erityisesti Hämeen Osuusmeijerin baaria sekä Pohjosen Pekan baaria, koska niissä oli levyautomaatit. Nuoret oleskelivat mielellään niiden keskivälillä, Härkösen kaupan portailla kirkkoa vastapäätä.
Vieressä torin laidassa oli Patotien kahvila ja matkahuolto ja alempana raitin varressa Palttalan ja Päiviön kahvilat, joista sai herkullisia kotileivonnaisia.
Jos kauemmas lähdettiin kahvilaan, se oli jo pientä matkailua – kaikille muille paitsi Strengellin Tomi-koiralle, jolle kahvitauko Vehoniemenharjulla oli arkipäiväinen juttu.
– Se oli pieni valkoinen terrieri. Se osasi hypätä pysäkiltä Roholan linja-autoon ja jäädä Vehoniemessä pois. Siellä se sai kahvilasta herkkuja, ja odotti sitten taas Roholaa, joka toi sen kotiin, Helena Niemi nauraa.
– Ei taitaisi semmoinen nykypäivänä onnistua, tuumii Matti Niemi.
Mutta aurinkoisella 50-luvulla ei ollut nykyisenlaisia sääntöjä kahlehtimassa ihmisiä eikä koiria. Roholan kuski oli Tomin hyvä tuttu, ja miksipä ei olisi kaveria kyydinnyt, kun ei siinä kukaan mitään menettänyt.
Kellohelmoja ja rock’n rollia
Viisikymmenluvulla tanssit olivat huviveron alainen tapahtuma, ellei niitä järjestetty iltamien yhteydessä.
Iltamien jatkoksi tanssia sai olla puolitoista tuntia. Siksi iltamaohjelmia rakennettiin ahkerasti ja tanssiajasta otettiin kaikki irti. Joskus soitti oikein Dallapé tai joku muu kuuluisa orkesteri, joskus paikalliset pelimannit.
– Pälkäneen Lukko järjesti Nuijalla lauantaitansseja, joihin tuli väkeä Tampereelta asti tilausbussikyydillä. Kesällä oli juhannusjuhlat ja palokunnan juhlat, joissa oli siihen aikaan neljät tanssit. Isä oli palokunnan päällikkö, joten ne tulivat meille tutuiksi, ennen kuin saatiin mennä mukaankaan, Matti Niemi kertoo.
– Olin 15-vuotias, juuri ripille päässyt, kun sain ensi kertaa mennä tansseihin Vilpolaan. Mutta kotiin piti tulla kymmeneltä, ja isä seurasi koko ajan Säästöpankin talon ikkunasta, että varmasti olin ja tulin niin kuin piti, Helena Niemi naureskelee.
Kanttiinista sai kahvia, pullaa, Pyynikin Helmeä ja muuta limonadia, makeisia ja VPK:n juhlista tietysti perinteikkäitä sillivoileipiä. Se sai riittää nuorisolle. Ja siististi oltiin muutenkin kuin juomien suhteen. Aikuiset istuivat Vilpolan ulkoseinustoilla penkeillä ja seurasivat, mitä tapahtui.
Suomeen rantautunut nuorisokulttuuri tavoitti Pälkäneen, mutta se näkyi eniten muodissa ja musiikissa. Tytöillä oli kellohelmahameet ja puukengät ja pojilla nahkatakit ja lättähatut.
– Jos oli. Ei minulla sellaista hattua ollut, Matti Niemi huomauttaa.
Musiikin uusi sana oli rock’n roll. Tangoa, valssia ja fokstrottia tanssittiin kyllä nuorten kesken, mutta sitten tuli Bill Haley & His Cometsin Rock Around the Clock ja pian myös Elvis Presley.
Mentiin kohti uutta aikaa.
