Maltilla

Helsinki tekee lujasti töitä, jotta pyörällä tehtävien matkojen osuusprosentiksi vuonna 2020 laskettaisiin 15. Tällä hetkellä luvuksi kirjataan 11.

Tehokkaita liikkumismuotoja kehitetään, sillä pääkaupungin väkiluvun lisääntymisarvio lienee noin 10 000 kansalaista vuodessa. Tilaa säästävää kulkemista pitää suosia, eli joukkoliikennettä, kävelyä ja fillarointia.

Etenkin ydinkeskustan kupeeseen rakentuvat asuinalueet kuten Jätkä- ja Hernesaari pistävät kulkijan miettimään omaa autoa fiksumpia vaihtoehtoja.

 

15 vuotta Kampissa asuneena kannatan jyrkästi tämänkaltaisia hankkeita. Autoani tarvitsen enimmäkseen vain välillä Lönnrotinkatu – Riukusillantie (Aitoo), sillä mökkimatkoille ei järkevää vaihtoehtoa toistaiseksi löydy.

Ankara kilpailu halventaa bussi- ja junakulkemisen hyvinkin vertailukelpoiseksi jopa meille työikäisille eläkeläisistä puhumattakaan. Jos vähänkään noudatat nopeusrajoituksia matkalla vaikkapa Tampereelle, pääset kotterollasi hädin tuskin ohi Hämeenlinnan, kun juna jo pysähtyy Manseen.

Itse liikun paljon jalkaisin ja joukkoliikenteessä ratikalla. Kesällä pyöräilen pääsääntöisesti vähän yli neljän kilometrin työmatkani kytkytellen maltillisesti farkut jalassani, jotta vältyn useammalta kuin yhdeltä suihkulta päivässä. Matkaa tulee kuntoilun kannalta katsottuna liian vähän, vaikka kiertelen kotiin mennessäni hiukan pitemmät reitit kevyen liikenteen väyliä myöten. Näin minun ei tarvitse ajaa kadulla kuin Bulevardilta Fredaa pitkin Lönkalle.

Kokemukseni mukaan myös keskustan alueella voi aikuinen liikkua turvallisesti ja nopeasti paikasta toiseen käyttämättä fillarointiin jalkakäytäviä. Valitettava ja surullinen surma Tullinpuomissa elokuun puolen välin tietämillä jää toivottavasti ikäväksi poikkeukseksi.

Rakastan itseäni liian paljon. Siksi kannan pyöräni kellariin synkimmäksi vuodenajaksi. Kelien puolesta kestäisi ajella, mutta aamupimeään en mielelläni lähde, vaikka valot tolpissa ja ohjaustangossa kajastavat.

 

Kävimme vaimoni kuusikymppisiä viettämässä Kööpenhaminassa vapun tietämillä. Kaupunki on hankkinut luultavasti saavuttamattoman etumatkan pyöräilykaupunkina perässä kohtalaista vauhtia polkevaan Helsinkiin verrattuna. Siellä kahdella pyörällä taitetaan kaikista matkoista jopa 45 prosenttia.

Pitkäjänteistä neljän vuosikymmenen kestoista kehittämistyötä jatketaan pitämällä pyöräilyväylät sujuvina ja hyvässä kunnossa ympäri vuoden. Näin toimitaan tavallaan pakon edessä, sillä kaaos tulisi, mikäli väki äkkiä siirtyisi muihin liikennemuotoihin.

Pyörimme kolmen päivän aikana paljon jalkaisin Tanskan pääkaupungin keskustassa. Tarkkailin tilannetta myös turistibussin toisesta kerroksesta. Autoilijat ottavat nätisti huomioon jalan ja pyörällä kulkevat, mutta siihen se kohteliaisuus sitten jääkin.

Fillarointiin tarkoitetut väylät kulkevat leveinä ja selkeästi erotettuina, niillä eivät jalkamiehet pompi. Valtavat pyöräparkit kiertävät rautatieasemaa.

Ihmiset ajavat kauniisti maltillisella vauhdilla, kuka jakkupuvussa tai miehen vastaavassa kostuumissa, kuka farkuissa tai muuten vapaammissa kamppeissa. Hyvin harva näkyi pukeutuneen varta vasten lajiin sopivaan vaatetukseen. Jos vaatteista ja liikkumisen ajankohdasta osaa jotakin päätellä, matkaa tehtiin aivan kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin iltajuhlista lähtien.

Lapset istuvat joko peräkärryssä tai etulaatikossa. Noin joka sadannella pyöräilijällä näin päässä kypärän.

 

Me suomalaiset näyttäydymme maailmalle eriskummallisena kansana monessa suhteessa. Surkeammasta päästä lienee riippuvuus kännyköihin.

Ymmärrän jotenkin raitiovaunussa tai bussissa käsipuhelintaan käpälöivän kansalaisen, sillä elämä lipuu monella liian nopeasti ohi ja maisemat on katsottu moneen kertaan. Siirryttyäni taas pysyvämmin kahden renkaan kuljettamaksi seisoo monesti keskellä pyörätietä ihminen tuijottamassa herkeämättä kapulansa silmää samalla sulkien ulkopuolisen maailman itseltään pois.

Yhä useammin tapaan matkoillani myös fillaristeja, jotka ajaessaan näpelöivät luuriaan. Minun taidoillani oja tulisi turpaa vasten nopeasti. Kööpenhaminalaisen kulttuurin saavuttamiseen jää kirittävää.

 

Mökkitiellä voin toistaiseksi mennä vapaasti. Kapeahkolla Luopioisten kirkonkylään johtavalla valtaväylällä saattaa ohittavan rekan kylki viistää hyvin läheltä, mikäli samalla tulee vastaan toinen ajoneuvo. Näillä välimatkoilla, seitsemän kilometriä kirkolle tai Aitooseen tai Sappeeseen, polkupyörä on mitä varteenotettavin vaihtoehto.

Omaa kypäränkäyttöäni pohdiskelen jatkuvasti. Tuntuu hölmöltä ajella selkä suorassa lapsellisen hiljaista vauhtia vain kevyelle liikenteelle pyhitettyä baanaa myöten muovikuuppa päässä, kun iloisiin neonväreihin sonnustautuneet urheilijat suhahtelevat ohi.

Tai vaihteettomalla mummopyörällä matkaa taittava ikäiseni nainen veivaa vaivatta rinnalle ja katselen hänen loittonevaa kohti Ruoholahtea kulkevaa selkäänsä.

Viiltävä riskianalyysini lähdöstäni nimittäin kuuluu, että kuolen todennäköisemmin sydänkohtaukseen ruokapöydässä kuin polkupyöräkolarissa saamiini vammoihin. Ehkä ukin kypärä kuitenkin hyllyltä päähän kulkeutuu.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

Yksi kommentti

  1. pertsa

    Assiaahan se Lämssä tuas puhhuu ja (kertoolee)….mut mut…nuapurit sulj olj hyvvii.
    esmes. Se allootteleva bussikuski puapiästä eritoten.Stadi on ”snadi”Siekii ….

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?