Myttäälän kansakoulu, joka toimii nykyisin puoliksi perhepäiväkotina ja puoliksi museona sekä yhdistysten kokoontumistilana, palasi sunnuntaipäiväksi vanhoihin muistoihinsa.
Pälkäne-Seura järjesti siellä pop up -ravintolan, jossa tarjottiin tyypillistä 50-luvun kouluruokaa, soppaa ja leipää, sekä kahvin kera kakkua, pullaa ja kaneliässiä ”johtajaopettajan iltapäiväkahvipöydässä”.
Kävijämäärä, noin 80 henkeä, ylitti kaikki järjestäjien odotukset.
– Kiireisimpään aikaan täällä oli oikein ruuhka, kertoi 50-luvun tapahtumia keväästä asti ideoinut ja toteuttanut Paula Syväsalmi tyytyväisenä.
Koulukeittäjänä toimi ammattikeittäjä Kerttu Tainio-Kaukonen. Hän tosin joutui valmistamaan ruuan kotonaan, koska koulun vanhan keittiön varustus ei nykyään riitä siihen. Joka tapauksessa hänen lihakeittonsa keräsi paljon kiitoksia. Annoksia ei sentään voitu enää nauttia pulpeteissa, koska niitä on museon kokoelmissa vain näytteeksi, mutta lämmin ja kuiva kesäsää salli ruokailun pihapöydässä.
Sen sijaan koululaulut, joita olivat laulattamassa Petri Tuomioja ja Anu Potkonen, olivat aitoa ja rehtiä kansakouluainesta.
– Luulen, että juttelu ja muistojen jakaminen taisi sittenkin olla päivän halutuin ohjelma. Valtaosa kävijöistä oli varmaankin tämän koulun entisiä oppilaita, Syväsalmi arveli.
– Koskaan aikaisemmin Myttäälän koululaiset eivät ole kokoontuneet tänne tällä tavoin kutsuttuina, vahvisti Hannu Uotila.
Kouluaikoja jäljittämässä
Pekka Jalkanen oli oppilaana Myttäälän kansakoulussa 1930-luvun lopulla ja Risto Tuomaala 1950-luvulla.
– Koulumuistojen takia piti tulla, kertaamaan vanhaa, Jalkanen myhäili.
Molemmilla oli samat opettajat ja samantapaiset muistotkin, paitsi että 1950-luvulla oppilasmäärät olivat isoimmillaan.
– Paljon täällä oli väkeä, luokissa oli ahdasta, kun piti kahteen huoneeseen mahtua. Silloin olivat suuret ikäluokat kouluiässä ja siirtoväkeä paljon, Risto Tuomaala muisteli.
Hyvä järjestys oli tarpeen, jotta joukko pysyi koossa. Pihamaa toimi pesäpallokenttänä, muita urheilupelejä ei koulussa siihen aikaan harrastettukaan, mutta talvella hiihdettiin paljon. Risto Tuomaala tuli koulumatkansakin suksilla.
– Sen muistan myös, että joka syksy oppilaat pääsivät yhtenä päivänä Myttäälän kartanon suureen omenapuutarhaan keräämään koululle omenoita, Tuomaala kertoi.
Kartanossa toimineen Hämeen koeaseman johtaja Pekka Jalkanen vanhempi lahjoitti siten omenoita koulun tarpeisiin, mikä olikin hyvä, sillä 50-luvun kouluruokabudjetit olivat vähäisiä.
– Ne omenat näkyivät kyllä koulukeittiön tarjonnassa, Hannu Uotila, toinen 50-luvun kansakoulupoika, muisti.
Lempeä Lempi ja kurinpitäjä Aune
Aarno Kämppi oli tuonut johtajaopettajan iltapäiväkahvipöytään vanhojen luokkakuvien kopiot, jotka kuluivat päivän aikana kymmenissä käsissä. Jokainen 1930–1950 -luvuilla Myttäälän koulua käynyt tunnisti niistä ainakin molemmat kyläkoulun vaikuttajanaiset.
Alaluokkien opettaja Lempi Vainio jäi oppilaiden mieleen lempeänä ja huolehtivaisena. Häntä ei tarvinnut pelätä, ja pienemmät saivat oppia paljon asioita leikin varjolla.
Yläluokilla sen sijaan oli vastassa Aune Alkama, jolla oli kurinpito hyppysissä. Hänen tunneiltaan ei myöhästelty eikä niillä harrastettu koirankuria. Mutta epäoikeudenmukainen hän ei ollut.
– Minulle on jäänyt parhaiten mieleen se tapaus, kun rikoin huussin ikkunan. Vahingossa siis. Yritin saada kävyn lentämään pitkälle ampumalla sen ohuen oksan avulla, ja se käpy osuikin suoraan ikkunalasiin. Toiset menivät kantelemaan, ja Aune-opettaja tuli katsomaan tapahtunutta, mutta ei antanut siitä rangaistusta. Vahinkohan se oli, Pekka Jalkanen muisteli.
Hannu Uotila puolestaan muisteli, miten opettaja Alkama salli kerran oppilaidensa tulla omalle puolelleen kuuntelemaan radiosta Kalle Kustaa Korkkia, 50-luvun hittikuunnelmaa.
– Silloin oli tapana, että opettajat antoivat omalla ajallaan, vapaaehtoisesti lisäopetusta oppikouluun aikoville. Me olimme sellaisessa valmennusryhmässä illalla koulussa ja mietimme kovasti, uskaltaisimmeko pyytää, kun se kuunnelma oli niin jännittävä ja tärkeä. Vähän aikaa Aune mietti ja kysyi sitten, ketkä kaikki tahtovat kuunnella. Kun kaikki kädet nousivat innoissaan, niin hän myöntyi, ja niin me istuttiin opettajan kamarissa puoli tuntia ja kuunneltiin, oltiin hiljaa kuin kirkossa, Uotila naureskeli.
