Revin tikkarista kuoret pois ja tungen punaisena hehkuvan tikkarin sitten suuhuni. Kuoret rytistän ja tiputan vaivihkaa maahan, ettei kukaan huomaa. Koska kuka muka välittää yhdestä paperinpalasta, sehän maatuu!
Kuljen eteenpäin tikkariani imeskellen. Samassa huomaan maassa mehutölkin, se lojuu siinä kuraisena ja littaantuneena. Potkaisen sen sivuun ja jatkan matkaa.
Roskia ilmestyy reitilleni lisää ja lisää. Ensin jaloissani lojuu banaanin kuoria, sitten kaljatölkkejä, karkkipusseja ja lopulta näkyy tien reunassa jääkaappi! Kaunista maisemaa peittävät ihmisten rumat tahrat ja niitä on joka puolella.
Eivätkö ihmiset voisi siivota sotkujaan? Onko se muka niin vaikeaa? Vaikeaa pitää jotain roskaa mukana sen pienen hetken, että lähin roskis löytyisi. Turhautuneena kiskaisen tikkaristani jääneen tikun suustani ja paiskaan sen maahan.
Hemmetin ihmiset, kun ei tämä roskaaminen voi loppua! Naurettavaa…
Ja yhtäkkiä minä tajuan. Minä olen ihminen. Minä roskaan. Minä roskasin juuri hetki sitten.
Käännyn ympäri ja nostan tikkarin kepin maasta. Kannan sen roskikseen. Se ei ollut vaikeaa. Eihän?
