– Olen itse ollut maahanmuuttokriittinen ihminen, olen vieläkin, sanoo peruskoulunopettaja Hanna Heino, joka organisoi viikonvaihteessa pikakonstin entiseen Kaivannon sairaalaan majoitettujen turvapaikanhakijoiden auttamiseksi.
Viikonvaihteessa väliaikaisen kodin Kangasalta saaneet 160 pakolaista ovat toistaiseksi kokonaan ulkopuolisen avun varassa. Osalla ei ole edes ehjiä kenkiä. Heidän luonaan työskentelee yötä päivää 10–20 SPR:n työntekijää, ja lisää vapaaehtoisia kaivataan koko ajan samoin kuin tarvikkeita, joiden avulla arkinen elämä pääsee asettumaan uomiinsa.
Jos heitä haluaa auttaa, tarjolla on nyt kuljetus ja selvät ohjeet.
Heinon auto seisoi maanantain ja tiistain ajan ovet avoinna Kostian koulun parkkipaikalla odottamassa avustuspakkauksia SPR:lle. Tänään keskiviikkona auto odottaa lahjoituksia Pälkäneen torilla iltapäivään kello 15 asti.
– Kävin ensin itse Kaivannossa paikan päällä katsomassa ja kysymässä työntekijöiltä, mitä tarvitaan. Sitten laitoin Facebookin tiedon, että minun autooni saa tuoda tavaraa, niin kuljetan kuorman perille, Heino kertoo.
Jo maanantaina koulupäivän päättyessä hänen autonsa peräkontti ja takapenkki olivat täyttyneet pakkauksista, jotka sisälsivät pääasiassa hygieniatarvikkeita, siivousvälineitä, vaatteita ja vuodevaatteita.
– SPR:n väki antoi minulle ohjeen, että eniten pulaa on tavallisista tavaroista kuten hammasharjoista ja -tahnoista, suihkusaippuoista, pesupulverista, lattiamopeista ja lattiankuivauslastoista sekä miesten kengistä, sukista ja vaatteista. Muitakin tavaroita, kuten lastenvaatteita ja -tarvikkeita otetaan vastaan ja toimitetaan Kaivannosta eteenpäin paikkoihin, joissa niille on käyttöä, Hanna Heino selittää.
Myös käytettyjä polkupyöriä otetaan vastaan, mutta niitä ei sentään pakata henkilöautoon.
Melkein-kaimat auttavat
– Myönnän, että en pidä tästä tilanteesta, että maahan tullaan hallitsematta ja valvomatta yli rajan. Mutta se ei ole täällä jo olevien ihmisten vika, näiden, joilla ei ole mitään elämiseen tarvittavia perustarvikkeitakaan. Turhaa niitä hienoja matkapuhelimia on nälviä ja osoitella, sillä monille puhelin on ainoa mukana oleva esine ja ainoa tapa saada yhteys kaukana oleviin omaisiin, selventää Heino, joka on itse käynyt Kaivannossa paikan päällä katsomassa ja tutustumassa entisen sairaalan uusiin asukkaisiin.
Hän kertoo, että hänen tapaamansa ihmiset olivat aran ja pelokkaan oloisia, tuijottivat kengänkärkiinsä eivätkä rohjenneet puhua paljon. He ovat tulleet keskelle oudon maan tuntemattomia oloja eivätkä tiedä mitään omasta tulevaisuudestaan.
– Tämä on ollut oppiaikaa itsellenikin. Olen hävennyt aikaisempia jyrkkiä mielipiteitäni, kun olen miettinyt noiden ihmisten kohtaloa enkä ainakaan halua olla lisäämässä pelkoa ja pahaa oloa, hän pohtii.
Hanna Heino lupaa huolehtia avustuskuormien kuljetuksista tämän viikon kampanjansa jälkeenkin, mikäli yhteydenottoja tulee, ja myös hakea tarvittaessa tavaraa lahjoittajien kodeista.
Luopioisissa ja Aitoossa samaa työtä tekee hänen melkein-kaimansa Hanna Keino.
Aikuistu, Suomi
Ainakin vielä 1970-luvulla pienille oppilaille esitettiin koulussa opetusfilmejä, joissa kerrottiin teollisuudesta, muotoilusta, vientituotteista ja kansakunnan pärjäämisestä kaikin puolin. Metsäkoneet möyrivät, paperikoneet jyrisivät, välillä satamanostokurjet kääntyilivät ylväin elein ja valkoiset laivat lähtivät seilaamaan tavaralastissa Helsingin satamasta. Selostajan äänenpainot jäivät mieleen paremmin kuin itse asia.
Ne olivat aika pitkästyttävää katsottavaa, paitsi että yhdeltä tavalliselta oppitunnilta päästiin niiden takia pois. Vasta nyt paljon myöhemmin tajuaa, mitä niillä ajettiin takaa: opetettiin suomalaisuutta.
Itsenäinen Suomi oli silloin vasta noin 60-vuotias, siis hyvin nuori. 7-vuotiaillekin piti alleviivata sen tunnusmerkkejä, tukkipinoja, designhuonekaluja ja jääkimpaleen näköisiä lasikippoja. Eikä selvästi ollenkaan turhaan.
Tämän hetken maahanmuuttokeskustelu osoittaa, että suomalainen itsetunto ei ole vieläkään vahva.
Sata vuotta on vähän itsenäisen kansakunnan iäksi, ja se näkyy nyt meillä: nuoruuden epävarmuus, kiihko ja yksisilmäisyys. Meidät on vallannut kamala pelko Suomen menettämisestä.
Joidenkin mielestä veteraanit tekivät turhaa työtä taistellessaan meille itsenäisen Suomen, kun tänne nyt tulee turvapaikanhakijoita valtaamaan kotimme ja työpaikkamme, vai riistämään turvallisuutemme, vai miten se nyt menikään.
Miksi ihmeessä? Eivätkö veteraanit tehneet sen työn, että pelastivat itsenäisen isänmaan, joka saa nyt kuulua auttajien eikä autettavien joukkoon? Uskontoa, isänmaata, tapoja ja perinteitä ei menetetä, ellei niistä itse luovuta.
Suomalaisuuden menettämisestä ei ole mitään pelkoa. Euroopan vanhoihin kulttuurimaihin, kuten Iso-Britanniaan ja Ranskaan, on virrannut maahanmuuttajia vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Monikulttuurisuus on osa niiden identiteettiä, suurkaupunkeihin kuuluu vanhastaan eri kansallisuuksien värittämien kaupunginosien kirjo, eivätkä itse valtiot silti ole yhtään vähemmän Iso-Britannia ja Ranska.
Suomalaisten ajattelussa kummittelee kaksi kummallista ääripäätä. Yksien mielestä ilmeisesti pelkkä ulkomaalaisten läsnäolo uhkaa tuhota suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan, ennen kuin he ovat ehtineet edes rekisteröityä turvapaikanhakijoiksi.
Toisten mielestä suomalaisten pitäisi omaksua muualta muuttaneiden tapoja ja muuttaa kaiken kotoperäisen tilalle vieraita käytäntöjä.
Kumpikin kertoo siitä, että suomalaisuutta pitää vieläkin opetella.
Hanna Heino totesi tervehtivänsä arabimaista tulevia niin kuin Suomessa on tapana. Ohjeiden mukaan naisten ei kuuluisi katsoa miehiä silmiin eikä hymyillä heille, mutta Suomessa niin tehdään. Tulokkaiden on syytä oppia se, jos he aikovat integroitua tähän yhteiskuntaan ja työskennellä täällä.
Sitten kun itse menemme heidän kotimaahansa, yritämme käyttäytyä niin kuin siellä on asianmukaista ja kohteliasta.
Jos pitäisi tervehtiä jokaista maahanmuuttajaa niin kuin hänen kotimaassaan on tapana tehdä, kuinka monta eri tapaa pitäisi opetella, ja millä keinolla arpoa, mitä missäkin tilanteessa käytetään? Ellei sitten tiedustella ensin henkilön kulttuuritaustaa ja tervehditä vasta sitten asiaankuuluvasti.
Sama koskee mitä tahansa tapoja. Harras muslimi arvostaa kristittyä, joka ei peittele omaa uskoaan. Omasta kotimaataan pakenemaan joutunut ihminen arvostaa sitä, että ne, joilla isänmaa on, pitävät sen perinteitä kunniassa.
Yhtä lailla totta on, että maahanmuuttajien mukana tulee ongelmia, uhkia ja vaikeuksia. Tällä hetkellä emme tiedä, mitä kaikkea väkeä rajan yli vyöryvän ihmismassan mukana kulkee. Olisi typerää olla myöntämättä sitä, mutta aikuisen kansakunnan pitää hyväksyä sekin totuus ja varautua toimimaan sen mukaan. Se ei ole syy jättää auttamatta kärsiviä.
Nuoren kansakunnan kasvukivuista olisi hyvä nyt vähitellen päästä, kun maailmassa on todellinen hätä. YK laskee, että vähintään 8 miljoonaa ihmistä tarvitsee välittömästi jonkun toisen apua.
Auttaa voi olemalla ylpeästi ja pää pystyssä suomalainen, ainakin vielä, ellemme sitten kokonaan sotkeudu kaikkeen sosiaalisessa mediassa tai kantakapakan pöydän ääressä kehiteltyyn hölynpölyyn.
